— Vai jo taas on vouti miehineen liikkumassa, virkahti takan äärestä Vaitinen, Kanoisen naapuri, harteikas, keski-ikäinen mies. — Vai ei riittänyt vielä viimesyksyinen ryöstö, kun piti uusimaan tulla. Kovin käy raskaaksi marskin rautakoura.
— Ei ylety herttuan käsi sitä masentamaan, vaikka aina lupaa. Turhaan saamme häneltäkin apua odottaa, huokasi Kanoinen.
Alakuloiseksi painui miesten mieli. Alta kulmainsa tuleen katsellen mietti Vaitinen, mitä pitäisi tehdä, kun sulkaniekka veronkantaja saapuu. Mutta nuorempien miesten otsasuonet pullistuivat ja silmistä singahteli vihan salamat, muistellessa veronkantajien ja linnaleirin huovien ilkitöitä. Jos olisi jaksanut kestää veronkantajien omavaltaisuudet, mutta linnaleirin miehet ryöstivät kotirauhan, kaikista kalleimman.
Kanoisen nuorin poika Vilppu nousi takan äärestä ja otti seinältä kirveensä, jolla oli äsken päättyneellä eräretkellä karhun kaatanut, hyväili sen välkkyvää terää, heilautteli sitä päänsä yli ja puhkesi innoissaan puhumaan:
— Olisi tuossa nyt Suitian herra, niin kallonsa halkaseisin. Yhtä nopeaan se kai kävisi kuin eräkorvessa mesikämmenen kaato. Kerran vaan noin huiskautin, ja silloin tupertui otus hankeen voimatonna.
— Turhia puhut, poika. Ei yksi mies saa kostoon käydä, puheli Kanoinen.
— Koko kansa sen vielä kerran tekee, jos lie enää miehuutta sen vertaa.
Käydään miehet illalliselle. Ja sitte korjaamaan talteen nahkat ja
viljanloput siltä varalta, että jo aamulla veronkantaja tulee.
Kohta ei kuulunut pirtissä, jota himmeästi takkatulen loimo valaisi, muuta kuin puutuoppien kalahtelu honkaiseen pöytään ja petäjäisen leivän rasahtelu salolla nälkiintyneitten miesten käsissä.
* * * * *
Ateria oli lopetettu ja miehet valmistelivat saunaan lähtöä, kun ovesta työntyi sisään lumisena ja kovasta hiihdosta hengästyneenä Vaitisen nuorin poika Pertti ja kävi hätäisesti kertomaan, että kylälle olivat voudin veronkantajat tulleet entistä suuremmalla voimalla ja elämöivät parhaillaan joka talossa.
Miehet tyrmistyivät ja saunaan lähtö jäi sikseen.