Huovi pyörähti pihalle ja komensi joukkonsa särkemään aittojen ovet ja tutkimaan kaikki paikat, jos olisi mitä piilotettu. Kanoinen oli jo ennemmin ehtinyt kätkeä ohrasäkkinsä pirtin permannon alle ja kiirehti nyt nostamaan vesikorvon luukun päälle, ettei sitä huomattaisi. Mutta joku huoveista oli huomannut riihen luona läjän olkia, jotka tuoksuivat vasta riihitetyiltä, ja kävi nyt uudestaan vaatimaan Kanoiselta viljaa. Tallista olivat toiset taluttaneet talon ainoan hevosen pihamaalle. Heidän kanssaan kiisteli Vilppu tapaillen ohjaksia, vaan saikin niistä niin ankaran iskun vasten kasvojaan, että katsoi parhaaksi väistyä ylivoiman tieltä. Toimetonna hänen täytyi katsella, miten salko valjastettiin reen eteen ja ajomies tarttui ilkkuen ohjaksiin.
Kuu valaisi pihamaan, jossa näkyi veronkantajien hävityksen jälkiä. Aitoista sinne tänne heitettyjä taloustavaroita, pirtistä kannettuja vaatteita ja heinää. Kanoinen oli käynyt käsistään sidotun Tenhuisen luokse saadakseen sopivassa tilaisuudessa vaihtaa jonkun sanan hänen kanssaan. Ja se tulikin huovien mennessä navettaan nuorimaan lehmää kostoksi niskoittelevalle isännälle, joka ei viljaansa antanut, ja olipa vielä sen niin hyvästi kätkenyt, että sitä ei etsimälläkään löydetty.
— Etkö voisi katkaista siteitäni? kysyi Tenhuinen, ääni kiukusta vapisten, — … ja antaa minulle aseeni, joka on tuolla reessä, ja samalla tarttua omiisi poikaisi kanssa.
— En uskalla nyt.. mutta vielä tänä yönä sinut vapautamme ja katkomme kaulat verohurtilta.
— Missä?
— Siellä, mihin yöpyvät. Ehdimme siksi saada lisää miehiä.
— Kuulin, että aikovat Nokisenvirralle yöksi…
— Sieltäpä heidät sitte tapaamme. Lähetän Vilpun, hyvän hiihtäjän, salaa heidän jälkiään seuraamaan, jos muuanne aikoisivat.
— Tuletko varmasti?
— Tulen.