Veronkantajat olivat menneet. Vilppu oli lähtenyt metsiä myöten heidän matkaansa salaa vaanimaan. Vaitinen oli mennyt kotiinsa ja luvannut kohta palata miehiä mukanaan. Kanoinen läksi muihin taloihin, joissa veronkantajat olivat jo vierailleet, nostattamaan miehiä sotajalalle.
Hiihtäessään tähtikiiluvana yönä tuttuja talojen taipaleita, mietti Kanoinen, pitäisikö kostaa vai jättää kostamatta voudin miesten tihutyöt. Mutta hänessä raivosi kostonhalu siksi voimakkaana, ettei hän tahtonut ajatellakkaan, mitä seurauksia mahtaisi olla kostoretkestä, jonka hän nyt pani alkuun. Valkaseisiko marski heidän, kostajien, luut Turun linnan kammioissa, tai nostaisi heidän päänsä seipäisiin, se oli samantekevää, kunhan hurtat saisivat palkkansa ja Tenhunen vapautensa.
Palattuaan kylältä miehiä mukanaan, näki Kanoinen Vilpun jo palanneeksi tiedusteluretkeltään. Vaitinenkin oli jo ehtinyt tulla poikansa ja muutamien miesten seuraamana.
Nokisenvirralleko hurtat yöpyivät? kysyi Kanoinen pojaltaan.
— Sinne. Kaksi miestä oli lähtenyt viemään viljakuormaa siitä eteenpäin
Vaitisen hevosella.
— Liinalla? kysäsi Vaitinen seisoalleen nousten.
— Niin.
— Mistä sait tietää?
— Tasalan Lauri, mistä lienee hiihtänyt, se tiesi kertoa.
— Sinne meni Liinu, huokasi Vaitinen ja painui penkille entistä kumarampana.