Taas kuului metsästä risujen ratinaa ja jalkain töminää. Oravat tuskin kerkesivät pyhkiä kyyneleitä silmistään, ennenkuin uudelleen kauhistus heidät valtasi. He hyppäsivät toisen puun latvaan paremmin nähdäkseen.
"HÄRKÄ TULEE!"
— Härkä tulee! Juoskaa piirissä puitten ympäri, jos se alkaa ahdistaa, kehotti Gunnar. Hiljaa, hiljaa kuin hiiret, ettei se huomaa meitä!
Kaikki kyykistyivät maahan. Tuossa makasivat nyt nuo viisi koulupoikaa vatsallaan maassa ja tähystelivät pensaitten alta härkää, joka mylvien lähestyi heitä. Koulupojat pelkäsivät niin, että sydän pamppaili heidän rinnassaan, sillä he olivat kuulleet, että vihaisten härkien on tapana puskea ihmisiä terävillä sarvillaan, nostaa lapsia korkealle ilmaan ja heitellä heitä kuten palloja edes takaisin niin kauan kuin heissä vähänkin on henkeä. Huu—ui! Sehän olisi hirmuista!
Härkää koulupojat pelkäsivät aivan yhtä paljon kuin muurahaiset keppiä.
Tuolta se nyt tulla tömisti pitkin tietä. Se väänsi maata sarvillaan, se survoi ja potki jaloillaan niin, että lehtiä, oksia ja sammalia sinkoili korkealle ilmaan. Tänään se oli oikein raivoissaan, sillä se oli eksynyt muusta karjasta ja etsi nyt toisia.
— Nyt se katsoa muljottaa tännepäin!
— Eihän toki?
— Kyl—lä, se näkee meidät!
— Nyt se tulee!