Hän sylkäsee kämmeniinsä, hierasee niitä toisiaan vasten ja tarttuu aisoihin. Nyt käy kulku helpommin, hän käy reippaasti — reippaammin kuin huomaakaan, sillä hän ajattelee kalaa ja puuroa. Siksi ikävöi hän kotiin.
Huomaamattaan alkaa hän hölkyttää ja kärryt tahtovat lisätä vauhtia. Mäki on jyrkkä. Ei ole helppoa hiljentää kulkua, ja niin täytyy hänen juosta, painavasti, kömpelösti. Se näyttäisi naurettavalta, sillä hänen polvensa vapisevat väsymyksestä. Mutta ei ole ketään auttamassa häntä, eikä nauramassakaan hänelle; missään tapauksessa ei hän välittäisi semmosesta. Hän mutisee pikku kirouksia, nykäyttelee rattaita kuin vikuri hevonen, saa lopulta vauhdin hiljenemään ja lönkyttää hiljaista tahtia edelleen. Kotia ennättää hän ennen puuron valmistumista.
* * * * *
"Joulukuvahan piti olla! Mitä on meillä tekemistä kärryjä vetävän ukon kanssa?"
"Köyhän joulu on väliin omituinen."
"Mutta moinen aihe! Ei, valoa — paljon valoa! Nyt on joulu-ilta!"
* * * * *
Kartanon asukkaat pukeutuvat. Salonki on tyhjä.
Valoa tulvii pöytälampusta, kattokruunusta ja kynttilöistä. Sitä tulee joka puolelta niin armottomasti, että varjoparat eivät tiedä mihin piiloutua, vaan saavat sikin sokin tuskin huomattuina langeta kaikkiin suuntiin.
Niin on oleva!