Vihdoin löi hetki, jolloin ylimysten oli kokoonnuttava neuvotteluun pyhän Gärtrudin seurataloon. Seuraavana päivänä piti kuninkaanvaalin tapahtuman. He olivat niin pitkät ajat tottuneet ulkomaalaiseen, että alussa tuntui heidän kurkussaan hiukan kuivalta ja kireältä, kun heidän oli lausuttava sana, joka antoi kruunun ruotsalaiselle miehelle. Varovammat panivat huolestuneina sormet leuvalleen, mutta sittenkin täytyi heidän tunnustaa, että sopivin ja arvokkain oli Kaarle Nuutinpoika. Mutta yksi oli, joka puri huulensa tiukasti kiinni. Se oli Jöns Pentinpoika Oxenstjerna, arkkipiispa.
Hän kulki muutamia askeleita lattialla samettiviitassaan, joka oli kärpännahalla sisustettu. Hopeavyö näytti olevan katkeamaisillaan, niin kiivaasti painalsi hän sormensa sen alle. Kasvot olivat karkeatekoiset ja hiukan punottavat, ikäänkuin alituisen vihastuksen hehkuttamat. Mutta ruskeat silmät — jotka olivat väliin kirkkaat, väliin levottomat ja julmat — liekehtivät vallanhimon tulta. "Jos joku teidän vertaisistanne tulee herraksenne", kysyi hän ivallisesti, "kenellä teistä on halua totella häntä? Ennen meillä oli saksalaisia kuninkaita, jotka asuivat Tanskassa, ja siellä olivat he vähiten meidän, herrojen, tiellä. Vouteineen pitivät he talonpoikia kurissa. Puristakaa tuo roskakansa rautapihteihin, joka tuolla ulkona kiljuu Kaarle Nuutinpoikaansa, älkääkä noudattako moista vaapsahaisenpörinää!"
Mutta yhä äänekkäämmin huudettiin Kaarle Nuutinpoikaa, sekä kadulla että itse kokoushuoneessa.
Kaikkein vähimmin saattoi arkkipiispa unohtaa sitä seikkaa, että oli aikomus työntää hänen omat sukulaisensa vallasta. Vihan vimmoissa astui hän asemiestensä luo ovelle. Nämä polvistuivat ja ojensivat hänelle huonommat kengät ja mustan viitan sateensuojaksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän jo hypähtänyt satulaan ja karahuttanut matkaansa kolmenkymmenen hovimiehen saattamana.
Jöns Pentinpoika ratsasti mieluummin koko yön sateessa kuin jätti mitään tärkeätä toimittamatta seuraavaan päivään. Vasta Stäketin arkkipiispanlinnan pihalla heitti hän ohjakset käsistään. Lamput loistivat punatimanttien lailla kappelissa, ja alttari oli yltä päältä koristettu kullin ja hopein. Hänen kirkkonsa olivat tavattoman komeita, ja hän viihtyi hyvin laulun huminassa ja suitsutuspilvien tuoksussa, mutta hän ei silti unohtanut varuskammiotansa. Onneton se, joka uskalsi uhmata häntä! Kostotuumat ja vihan-ajatukset täyttivät hänen sielunsa kamalalla lumollaan ja tekivät hänestä hellittämättömän, leppymättömän sotijan, jonka askeleissa kaikui alituinen aseidenkalske. Lepoa ja epäröimistä halveksi hän syvästi.
Porttikäytävässä hän käännähti ympäri ja pui nyrkkiä sille taholle, minne tiesi Tukholman jääneen metsäisten kukkuloiden taa. Oli harmahtava kesä-yö. Sateen usva peitti seudun, niin että sitä saattoi luulla meren ulapaksi, missä ei maata lainkaan näkynyt, ja Mälarin tummanvihreässä vedessä tanssivat pisarat ja renkaat. "Hyvät herrat, valitkaa te vain toisianne kuninkaiksi", mumisi hän. "Täällä hallitsen minä, ja Jöns Pentinpoika ei koskaan unohda kokemaansa vääryyttä."
ONNETTOMUUDET ALKAVAT.
Kaarle Nuutinpojasta tuli nyt kuningas, ja vihdoin kruunasivat hänet norjalaisetkin hallitsijakseen Nidarosissa. Oli ollut aika hänen nuoruudessaan, jolloin hän oli joutsi olalla huolettomana harhaillut maalaisherttaisen Fågelvikinsä kaislarantoja pitkin. Mutta taistelut ja huolet uursivat pian niin syviä vakoja hänen kasvoihinsa, että hänen mainehikas sukunimensä Bonde, Talonpoika, tässä suhteessa osui kylläkin paikalleen. Kun synkät aavistukset raskauttivat hänen mieltään, tapasi hänen nuori kuningattarensa Katariina kuiskata hänelle: "Kiitä, kiitä onneasi! Satoihin vuosiin ei kellään ruotsalaisella miehellä ole ollut sellaista menestystä kuin sinulla."
Silloin tarttui Kaarle Nuutinpoika hänen käsiinsä, jotka olivat kuuluisat valkeudestaan, ja painoi ne silmilleen: "Minä toivoisin", sanoi hän, "olevani sokea. Luulen aivan näkeväni ja kuulevani tuolta kaukaa maaseutujen linnanpajoista omituista välkyntää ja kalkutusta. Vanhoja kapinamiekkoja siellä hiotaan. Te kateelliset ruotsalaiset, ettekö sitten voi koskaan unhoittaa, että minä olin yksi teistä! Omat sukulaisenikin tahtoisivat minut karkoittaa."
Mutta lopulta sai kuningatar hänet aina iloiseksi viehkeällä hilpeydellään, ja hän oli hyvin mielistynyt tanssiin. Hovineitsyet vetivät hänet piiriin ja paukuttivat käsiänsä ja lauloivat. Usein otti kuningaskin osaa karkeloon. Mutta joskus, kun viulut iloisimmin vinkuivat, tapahtui, että Katariinakin kävi totiseksi ja vei hänet mukanaan akkunanloukkoon. "Ennen oli sinulla ystäviä", kuiskasi hän, "mutta nyt, nyt kun sinun käy hyvin? Älä ärsytä entisiä pöytätovereitasi niin suurella komeudella ja loistolla!"