Sitä neuvoa seurattiin. Miehet kantoivat Egilin kilvillään
Skilvingarein tomuiseen, puoleksi sortuneeseen kuninkaansaliin, mistä
Tunne jo oli kaikonnut piilotettuine aarteineen.
Egil sai sitten kestää monta kovaa kamppailua Tunnea ja hänen hylkyjoukkoansa vastaan, ja vasta kun tuo kapinallinen orja oli kaatunut, tuli rauha pysyväiseksi. Tapahtuipa silloin, että Egil metsällä ollessaan joutui taisteluun härän kanssa, jota oli uhriteuraaksi syötetty, mutta joka sitten oli karannut. Härkä paiskasi kumoon hänen hevosensa ja iski jo sarvensa hänen rintaansakin, ennenkuin metsästyskumppanit ehtivät apuun.
He tappoivat härän keihäillään ja kantoivat Egilin kotiin kuninkaankartanoon. Silloin sanoi hän: "Odin, sinä annoit Vanhan Anen elää osoittaakseksi meille, miten sinä olet viisaasti meille kullekin ikää mitannut, kun sinä annat voimiemme vähetä vuosien mukana. Vanha ei voi ijäti pysyä. Elämmekö sitten hiukkaista enemmän tai vähemmän, se ei merkitse niin paljoa kuin se, että kaatuessamme on nimemme tahraton. Minä kiitän sinua, Odin, ja pelvotta astun minä eteesi, milloin vain kutsut minua."
Pian kuolikin hän sitten haavoistansa, ja hänet haudattiin Uppsalan sukukumpuun.
III.
ADILSIN KULTASEPÄT.
TULO ADILSIN HOVIIN.
Jyrkkien kallioseinäin välissä levisi umpeenkasvanut lampi, minkä pintaa ei enää käynyt ruuhella viilettämiminen. Ympäristön metsien asujat, jotka eivät enää saaneet kaloja tuosta ruskeasta rämevedestä, huomasivat kuitenkin pian, että siellä oli muutakin hyödyllistä nostettavaa: ruosteenkarvaisia kimpaleita ja suomalmikokkareita.
Seppiä kokoontuikin sentähden kesäisin lammen rannoille, ja he asuivat rakentamissaan havumajoissa. Kivijärkäleistä kyhäsivät he itselleen ympyriäiset uunit. Uuneihin latoivat he vuorottain puita ja malmikokkareita ja lämmittivät ja painoivat paljetta siksi kunnes malmi suli pieniksi meltoumiksi, joita sopi työntää väkivasarain alle ja takoa ja kuumentaa ja muovaella.
Koko työkuntaa ohjasi muuan suurseppä, joka oli hyvin kuuluisa ja jonka nimi oli Tole. Hänen oppipoikansa nimi oli Öjar. "Nyt on rauta tullut maailmaan", kiljaisi Öjar eräänä päivänä ja paukutteli vasaraansa niin että säkenet sähähtivät mäntyjen latvoihin.