"Oletko sinä neuvonut Iivarille meidän taistelutapamme, koska sinä niin häntä pelkäät?" kysyi Ingjald.
"Olen kokenut opettaa hänelle vilpin teitä, ja aikaa myöten tulee kai hänestä yhtä suuri konna kuin sinustakin. Mutta vielä sädehtii hän nuoruutensa voittokunniassa. Ja urhotöin valloittaa hän maita. Minä pelkään häntä siksi, että hän on jotakin, jota sinusta ei voi koskaan tulla: sankari. Hahaa, miksi kalpenet, isä? Häpeällinen voittosi Uppsalassa painaa vieläkin rintaasi, niin ettei ääni käy. Sinä itkit kerran lapsena, kun hävisit ottelussa. Itke vielä kymmenen kertaa katkerammin tänä yönä, niin helpoittaa se rintaasi!"
"Parempi on, tyttäreni, että ojennat tänne miekkani", vastasi hän ja nousi seisaalleen.
Miekka riippui hänen takanaan pylväässä. Mutta Åsa Ilkeämielinen osasi vastata vain pilanteolla ja niin sieppasi hän palavan kekäleen liedeltä ja tarjosi sitä hänelle. "Tässä on Ingjald Ilkeämielisen miekka", sanoi hän.
Ingjald otti tarjotun kekäleen vastaan ja kulki pitkin penkkejä tyttärineen ja valaisi nukkuvia. Ne olivat kalpeanharmaita, kehnoja miehiä, epäluotettava ilme suun ympärillä, ja heidän unensa oli pelokasta ja levotonta. Jottei herättäisi heitä, kumarsi hän soikeita, hiukan pisamaisia kasvojaan tyttärensä puoleen ja kuiskasi: "Katso nyt itse, että minulla on vielä paljon uskollisia! Ja äsken ennen nukkumistaan ylistivät he vielä minua."
Harva leukaparta hipaisi hänen otsaansa, mutta tytär seisoi siinä yhäti sama leveä ivahymy huulilla. "Heikot uskovat, että vilppi on voimaa", pilkkasi hän. "Vilppi on heikkojen kunniaton urotyö. Kun sinä kuljet tässä minun vierelläni ja kuiskit, näen minä vasta oikein selvään, kuinka pieni ja heikko sinä olet, vaikka sinä oletkin syönyt sudensydämen. Sinua palvelevat vain sellaiset miehet, jotka juoksevat tiehensä huomenna, kun Iivarin sotatorvet soivat. Huomenna olet sinä ilman maata ja sotajoukkoa. Mutta sanoppas, miksi tuolla seinässä niin paukahtelee? Enhän äsken huomannut ulkona niin kovan pakkasen olevan."
Kuningas istuutui jälleen penkille ja piti yhä kekälettä kädessään. Åsa heittäytyi hänkin isänsä viereen ja nosti jalkansa lieden reunalle, ikäänkuin olisivat he yrittäneet tehdä olonsa niin mukavaksi kuin mahdollista.
"Sinä ihmettelet, miksi seinässä ritisee", vastasi kuningas, ja nyt hymyili hän vuorostaan. "Ingjald Ilkeämielisen miekasta sattui äsken putoamaan muutamia kipinöitä vuode-olkiin. Meidänlaisemme kaksi vanhaa, okaista, verintahrattua orjantappurapensasta saa paraiten hävitetyksi tulella. Muulla keinoin emme voi taistella sellaista sankaria kuin Iivaria vastaan, mutta pelkuriksi älköön kukaan sanoko svealaisten kuningasta. Åsa, tyttäreni, nyt poltan minä sinut tänne ja sinun isäsi!"
Savua ja kypeniä tuprusi kaikkialta, ja hetkisen kuluttua oli koko kartano palanut, sekä Ingjald ja hänen tyttärensä ja hänen väkensä.
Hänen pojastaan kerrotaan toista. Muuan tarina tietää hänen siirtyneen Värmlandiin, raivanneen siellä metsiä ja saaneen nimekseen Olavi Hirrenveistäjä. Hänestä sanottiin norjalaisen Harald Kaunotukan ja hänen sukunsa polveutuneen.