Sverker oli vähää ennen noussut rekeensä ja lähtenyt ajelemaan, ja Blenda ratsasti hänen luokseen. "Palkinnoksi taisteluistamme pyydämme me, Värendin naiset, sinua valalla vahvistamaan meidän ikivanhan perintö-oikeutemme, sillä sitä varten olemme ratsastaneet tänne niin kaukaa", puhui hän kirkkaalla äänellään. "Katsos, kuningas Sverker, joskus sietää sentään läimähytelläkin!"
"Sietää sen, jolla on jotakin menettämistä", vastasi kuningas Sverker, ja ylhäällä linnassa tanssivat hänen tyttärensä ja vävynsä. "Te vapaat Värendin naiset, pitäkää vast'edes erikoisena etunanne ja kunniananne rummuttajanne ja perintö-oikeutenne. Sen vakuudeksi annan minä kuninkaansanani. Itse olen minä kääntänyt selkäni auringolle."
Hänen varjonsa kulki edellä pitkin tietä reen kiitäessä lohikäärmeen pää lumen peittämänä. Takana seisoi ajaja ohjat kädessä. Hän sipoi tuon tuostakin miekkaansa, mutta huomasi, että kuningas vielä saattoi nähdä hänen varjonsa. "Ajaja", sanoi Sverker, "kuulenpa rahojen kilisevän taskussasi. Lainaa ne minulle, jotta saan jakaa almuja! Ehkä on tämä viimeinen joulu-yöni. Astuessani alas Ulvhildin luo hautaan haluan kertoa hänelle sellaista, mikä tuottaa hänelle iloa."
Saatuaan rahat käteensä, huomasi hän ne vieraiksi rahoiksi, jotka hänen vihollisensa olivat salaa lähettäneet ajajalle, taivuttaakseen tämän puolelleen. Mutta ilta pimeni, ja tähdet alkoivat paistaa, ja Sverker ajoi ajamistaan talosta taloon. Hän astui köyhien majoihin lahjoineen ja istuutui hetkiseksi heidän joulupöytänsä ääreen. "Herra, meidän täytyy kiirehtiä joulusaarnaan Alvastraan", sanoi vihdoin ajaja ja käänsi re'en. Noustessaan jyrkkää mäentörmää Ale-puron sillalta täytyi heidän ajaa käymäjalkaa. Vain harvoja kirkkoonmenijöitä kulki vielä tiellä, ja ajaja tempasi kiireesti miekkansa ja iski. Elämään kyllästynyt vanha kuningas virui verissään, hengetönnä re'essä, kun se haltijattomin ohjaksin pysähtyi luostarin portille.
Sverker haudattiin Alvastraan, samoin kuin hänen jälkeläisensäkin, ja melkein kaikkia vainosi kuolemaan asti kova kohtalo. Ale-puron partaalle on pystytetty muistokivi.
Blenda kerrotaan haudatun kotiseudulleen erääseen tarhaan Värnlandan kylän lähettyville, ja tarina lisää, että viheriöivälle kummulle yleni solakka tammi.
XII.
VETEHINEN.
Erääseen Smålannin talonpoikaistaloon tuli kerran mies viulu kainalossa ja pyrki vuosikaupoilla rengiksi. Palkakseen ei hän pyytänyt mitään muuta kuin ruostuneen ja kelpaamattoman viikaterämän luuvan seinältä. Isäntä havaitsi ehdot sangen edullisiksi ja vastasi empimättä myöntävästi.
Renki ei ollut hullumpi naamaltaan, mutta pian huomattiin, että hän oli harvapuheinen ja raskasmielinen, ja ettei häneltä työ enään oikein sujunut. Hän piti aina lakin päässään, olipa sitte tuvassa kuinka kuuma tahansa, ja veti sen hyvin mielellään silmiensä peitoksi. Kun juhlakynttilät paloivat pöydällä, ei hän koskaan kohottanut katsettansa, vaan istui kumartuneena lautasensa yli. Sillä tavoin saattoi hän tuntikausia kuunnella kaikkea, mitä puhuttiin, mitä suurimmalla hartaudella, aivankuin olisi jokainen ihmissana ollut halutuin aarre. Korkeimmalle kiihtyi hänen tarkkaavaisuutensa silloin, kun joku läheisen luostarin munkeista lynkytti sauvansa nojassa taloon terveisille. "Hyvä työ", tapasi munkki sanoa, "on kaikkien ilojen ilo ja ikäänkuin tuulahdus autuuden mailta".