Tyttö kiiruhti ylisille, sieppasi viulun ja juoksi luuvaan. Sitten nousi hän nelikolle, laski käyrän kielille, ja heti alkoi se elehtiä ja soittaa itsestään. "Mitä sinä ajattelet?" torui häntä äiti. "Sinähän soitat keijukaistanssia. Kun sinä tulet sen tanssin yhdenteentoista vaihteeseen, ei mikään voi enää vastustaa lumousta." Enempää ei vanhus ennättänyt puhua, sillä hänen kurttuiset kätensä olivat lentäneet lanteille, ja nyt hän pyöriskeli tanhussa niin että tomu pölisi. Viulu vinkui ja vikisi, korisi ja vaikerteli, hyrisi ja lauloi, ja puukengät kolisivat. Koko niittoväki tanssi: isäntä jyväsäkki sylissä ja rengit lakkireuhkat käsissä. Käsi oli kuin kiinnikasvanut käyrään, ja kun Toa tuli kymmenenteen vaihteeseen, ei mikään elävä olento voinut enää pysyä asemillaan. Kissa tanssi maitokulhoineen, talonkoira luunpalasineen, lehmä kelloineen, mullikka jukoineen. Ja ulkona tiellä pysähtyi hevonen ja alkoi tanssia ratsastaja selässään. Mutta kun Toa tuli yhdenteentoista vaihteeseen, silloin alkoivat vaunut ja rattaat pyöriä. Ja penkit ja pöydät ja purtilot ja pytyt ja pikarit yhtyivät tanssiin. Toa ei voinut enää seisoa tanssivalla nelikollaan, vaan pyöri vimmattua vauhtia ympäriinsä ja kiiti alas luuvan rappuja ja painui läpi ha'an aina joen rannalle saakka.
Kyyneleet kimmelsivät poskipäillä, mutta huulet ja silmät hymyilivät vastoin hänen tahtoansa. Hän näki vetehisen kiiruhtavan rantaan mustanruskeassa vedessä. Ja hän oli aivan kuin valkoinen hevonen. Mutta kun hän nousi vedestä, oli hän jälleen entisensä näköinen. Hän ojensi tyttöä kohti valuvat käsivartensa ja virkkoi: "Nyt olet sinä minun, Toa!"
Toa saattoi nähdä hänestä vain vilauksen tuolloin tällöin, sillä koko ajan täytyi hänen pyöriä hurjaa vauhtia. Kun hän pisti jalkansa veteen, välähti hänen silmiinsä järviruohon peittämä mutainen luola, missä vetehinen asui. Siellä täytyisi hänenkin siis istua, tuon hirviön kumppanina. Saamatta enää milloinkaan sytyttää joulukynttilää tai kuulla kirkonkellojen mahtavaa kuminaa! Huulet avautuivat monet kerrat, mutta puhetta ei syntynyt. Vihdoin sai hän kuiskatuksi: "Niin pahaako sinä minulle suotkin?"
Vetehisen rinta kohosi. Käsivarret vaipuivat alas, ja hän kääntyili kaikille tahoille, ikäänkuin jotakin etsien. Lopulta tarttui hän tyttöä hameesta, niin että hänen täytyi pysähtyä, ja sanoi hänelle: "Huuda isällesi, että hän heittää tänne sen viikatteen sieltä luuvan seinältä… jos hän vielä siihen kykenee."
Tyttö teki työtä käskettyä. Kun vetehinen sai viikatteen, leikkasi hän yhdellä vetäisyllä viulun kielet poikki. Soitto taukosi ja tyttö vaipui menehtyneenä nurmikolle ja ojensi viulun vetehiselle. Laitellessaan kieliä uudelleen kuntoon puheli vetehinen: "Ei, minä en voi tosiaankaan suoda sinulle niin pahaa. Minä olin liian kauvan ihmisten luona. Minä näen, miten he käyttäytyvät tullakseen autuaiksi. Ja autuudeksi tahtoisin sanoa sitäkin, kun saa soittaa kieliä, jotka ovat pakottaneet hyvän ihmisen itkemään. Nyt tiedän vapahtajani elävän."
Sen sanottuaan sukelsi hän viulu kainalossa veteen ja häipyi näkyvistä.
Satoja vuosia jälkeenpäin sattui vielä öisin, kun joen vesi hopeana kimalteli, että paimen tai eräretkiltään palajava metsästäjä kuuli hänen surullisen, vienon soittonsa. Mutta häntä itseään ei enää milloinkaan nähty, ei päivän paistaessa eikä kuun kumottaessa.
XIII.
JÄTTILÄISNAINEN.
Niinpä niin: häitä piti vietettämän, kolmenkertaisia häitä, ja häistä, häistä puhuttiin koko smålantilaisessa kylässä. Kun paimenpoika palasi vuohineen kotiin, sanoivat hänelle naiset: "Ynnar, sinähän tunnet metsän kuin viisi sormeasi. Meneppäs vuoreneukon luo ja pyydä lainaksi hänen häähopeitansa!"