Grimma istui kauvan mietteissään. Vihdoin kääräisi hän viitan ylleen, astui yöhön ja irroitti kellon hirrestä. Mutta ennenkuin hän päästi sen käsistään, huusi hän kellon mustaan kitaan: "Jopa sinut tavotin, kello. Jos mielit joskus kotiin löytää, niin älä pysähdy, ennenkuin kuulet minun huutavan sinua!"
Kello keinuili poispäin läpi ilman. Se heilahutti olkiin käärittyä palaansa taivaan tähtikuvun alla ja lauloi käheästi ja kolkosti: "Roomaan, Roomaan, pyhään Roomaan!"
Pääsiäis-aamuna hyppäsivät kaikkien kylien lapset puolipukeissaan kaikista tuvista, paukuttivat käsiänsä ja huusivat: "Kuulkaa, nyt ovat meidän rakat kellomme palanneet jälleen takaisin!" Sillä jälleen kiiriskeli kellojen kumina pitäjästä pitäjään. Vain Ynnärin kylässä vallitsi hiljaisuus, ja lapset seisoivat siellä alakuloisina odottelemassa.
Kun Grimma kuuli, kuinka kaipaavasti hänen miehensä huokaili, luuli hän sydämensä pakahtuvan. Hän ei voinut kestää kauvempaa, vaan riensi alas järven jäälle. Hän näki silloin kodittoman kellon palanneen Roomasta, ja nyt liiteli se etsien pienenä pisteenä korkealla ilmassa, valmiina iki-ajoiksi lähtemään Lappiin.
Enempää siekailematta huusi hän silloin: "Kello, tule, sinä olet jo kotona!"
Kello putosi silloin suoraan hänen käsiinsä, iski avannon jäähän ja alkoi vajota. Ynnar oli seurannut Grimmaa, ja kun hän näki, miten hän ponnisteli pitääkseen kelloa jäälohkareella, kysyi hän häneltä muuttuneella äänellä: "Mistä tulee, että sinä, joka olet niin väkevä, olet vaijeten ottanut niin monta iskua minulta, joka olen aina ollut niin heikko?"
"Etkö sinä sitten tiedä", vastasi Grimma, "että kun jostakin pitää, niin sietää kaikki? Ja kun sinä nyt olet puhunut hyviä sanoja minulle, kärsisin minä mielelläni kellonsoittoakin. Mutta nyt on se liian myöhäistä. Kello on minua väkevämpi."
Hänen näin puhuessaan murtui jää yhä enemmän ja enemmän, ja kello veti hänet mukanansa syvyyteen.
Sille kohtaa jäi ikuisiksi ajoiksi avanto, joka ei jäätynyt paukkuvimmallakaan pakkasella. Ja suurina juhlaöinä kuultiin vielä kellon kumajavan alhaalla järven pohjassa. Mutta Ynnar katui kovuuttansa uskollista Grimmaa kohtaan ja suri häntä niin haikeasti, ettei enää viihtynyt vanhassa kodissaan. Hän painoi hatun päähänsä, tarttui sauvaansa ja lähti vaeltamaan pyhiin, ja sai hautansa kaukana, kaukana maailmalla.