"Minun on nälkä", ähkyi Asmundus ja kohotti pussiansa, minne hän oli koonnut taloista kilisevän saaliin. "Päästä minut sisään ja anna minulle ruokaa ja suojaa, niin saat kaiken tämän omaksesi!"
"Ruttomyrkky on voinut kätkeytyä hopearahan päällyskuvaankin", vastasi vartiomies synkeänä ja jännitti uhkaavasti joutsensa. "Se lentelee ympäriinsä ja tarttuu kaikkeen ja kaikkiin. Äiti ei uskalla suudella lastaan, mies ei uskalla pudistaa ystävänsä kättä. Mene tiehesi, munkki!"
Asmundus katseli käsiään, jotka olivat niin täynnä pussin hopeita kuin niihin suinkin mahtui. "Senkin saan minä siis kokea, että se kulta ja hopea, jota Folkungit niin ahnehtivat, nyt on kadottanut arvonsa." Hän heitti koko aarteensa menemään ja hoippuroi tuntemattomia polkuja pitkin Värmlantia ylös.
Nälkä pakotti hänet kuitenkin astumaan haudanhiljaisiin majoihin saadakseen jotain suuhunsa, mutta joka leivänpalalta ajatteli hän: "Astuuko kuolema ruumiiseeni ehkä näiden murusten mukana?" Yksinäisyys pelotti häntä, ja hän olisi niin kovin mielellään halunnut nähdä valonpilkkeen, vain pienen valonpilkkeen, joka olisi ilmoittanut hänelle jo kaukaa, että tuolla vielä oli elävä ihminen.
Eräänä iltana näkikin hän valon pilkuttavan Ekeshäradin kirkosta. Ovi oli auki. Mutta poissa oli jo se nainen tai mies, joka viimeistä rukousta lukiessaan oli sytyttänyt nyt melkein loppuun palaneen kynttilän alttarin pyhien kuvien eteen. Vastausta saamatta huuteli Asmundus kirkkoon, mistä seinien ja katon yksinkertaisesti, mutta hartaasti maalatut enkelit ja pyhimykset tirkistelivät häneen. Hän tunsi, että rutto oli nyt tarttunut häneenkin ja että paisumia nousi kainalokuoppiin. Paneutuessaan maahan sitoi hän silmänsä, jotta hänen elämänsä viimeinen näky olisi alttarin hiljaa, lempeästi lekottava liekki.
Ruoho peitti sitten Ekeshäradin tien. Talot sortuivat tuulen käsiin ja mätänivät, ja pihamaat tulivat täyteen nokkosia ja käärmeitä, kuten tapahtuu siellä, missä ihmiset ovat asuneet. Koko pitäjä oli autiona, ja kirkon ympärille kasvoi jylhä hirsimetsä. Vasta pitkät ajat jälkeenpäin sattui muuan nuoltaan haeskeleva eränkävijä löytämään tuon vanhanaikaisen, unohdetun kirkon.
Mutta maan etelä-osissa, niissä kylissä, joissa vielä oli asukkaita, paloivat tulet, ja kellot soivat uutterasti. "Ristiretkelle, ristiretkelle, jotta Jumalan viha lauhtuisi!" kaikui kirkoista. Birgitan veli, herra Israel, kulki yksinään ja ajatuksiinsa vaipuneena Finnstadin vanhan salin lattiaa. Kauvan taisteli hän maallisten velvollisuuksiensa kanssa. Vihdoin pukeutui hän ristikoristeiseen mekkoon ja vyötti kupeelleen rakkaan ritarimiekkansa, joka oli rukouksin taottu ja alttarilla vihitty. "Maunun kohtalona on", sanoi hän, "alkaa kaikki hyvää tahtoa hehkuen ja päätyä vastoinkäymiseen, mutta hänen ristiretkelleen täytyy minun häntä seurata."
Hän seurasikin kuningasta yli Itämeren, mutta taistelujen jälkeen tavotti hänet tauti Riiassa, ja hän tunsi loppunsa lähenevän. Palvelijaansa nojautuen kulki hän silloin tuomiokirkkoon. Hän pujotti kallisarvoisen kultasormuksensa Neitsyt Maarian sormeen ja kuiskasi: "Sinä olet minun rouvani ja sinä olit minulle aina niin lempeä ja hyvä, mihin minä kutsun sinut todistajaksi. Sinun haltuusi ja huomaasi uskon minä henkeni ja ruumiini."
VANKEUS JA MAANPAKO.
Kun Haakon, kuninkaan nuorin poika, oli täyttänyt viisitoista vuotta, ratsasti hän norjalaisten maahan, sillä nämä olivat kyllästyneet isään ja valinneet Haakonin hänen sijastaan hallitsijakseen. Mutta ensin syleili hän isäänsä, joka köyryselkäisenä seisoi portailla.