— Sanokaa minulle laupiaan Jumalan nimessä, että hän elää! — huusi hän. — Sanokaa että hän elää!
Günterfelt nosti mustilla puusormillaan lakin päästään ja vastasi:
— Hänen majesteettinsa on pelastunut!
— Silloin notkisti Saarna-Martti polvensa ja vapisi ja tointui.
— Kiitetty olkoon sotajoukkojen johdattaja! — sopersi hän. — Jos kuningas on pelastunut, niin tahdon kestää kaikki kuormat, mitä kohtalo kannettavakseni panee.
— Niin, niin, kiitetty olkoon sotajoukkojen johdattaja! — sanelivat ruotsalaiset perässä hymisten, ja kaikki ottivat verkalleen lakit päästään.
Katso, minun lapseni!
Korpraali Antti Gråberg seisoi vesipullo kädessä koirankuonolaisten kankaalla. Joka puolella hoiperteli ja kulki pakenevain ruotsalaisten ja zaporogien viimeisiä joukkoja, ja vaunuissa makasi Poltavan haavoitettuja. Koko yön ja aamun oli Antti Gråberg kestänyt janoa säästääkseen viimeisiä vesipisaria viimeiseen saakka, ja nyt hän oli uupumaisillaan tuskiinsa — mutta samassa hetkessä kuin hän nosti pullon huulilleen, otti hän sen jälleen pois.
— Hyvä Jumala, — änkytti hän, — miksi saisin minä yksinäni juoda, kun kaikki muut nääntyvät! Sinä johdat meitä erämaahan ja aroille että kerran voisit meistä sanoa: Köyhästä lumimaastanne annoin teidän lähteä musketti olalla maailmalle saamaan sankarien ja voittajien mainetta, mutta kun luin teidän sydämenne ja näin, että ne pysyivät puhtaana ja että te olitte minun lapsiani, revin minä vaatteenne rievuiksi ja panin kainalosauvat käsiinne ja puujalat allenne, ettette enään himoitsisi valtaa ihmisten ylitse vaan luettaisiin minun pyhieni joukkoon. Niin paljon suuruutta sallein minä teille.
Antti Gråberg seisoi vielä hetkisen pullo edessään. Sitten meni hän pois ja tarjosi pulloansa kuninkaalle, joka makasi olkipusseilla vankkureillaan polttavassa kuumeessa.