— Hän on sangen typerä, — vakuutti eunukki selitykseksi. — Sen huomasin heti ja kauppiaskin, tuo rehellinen mies, tunnusti, ettei hän vielä ollut tullut tytölle nimeä antaneeksi, vaan vastaseksi koristelematta kutsunut häntä Tuhmaksi Ruotsalaistytöksi.
— No, senpä nimen hän pitäköönkin, kunnes paremman ansaitsee…
Lapseni, paljasta sääresi!
Tuhma Ruotsalaistyttö suuttui ja häpesi yhä enemmän ja piteli tiukalla jalkoihinsa painettuna pitkää, ruskeaa hamettaan.
— Ihme lie, jos ei tässä rauhassa saa olla!
— Mitä hän sanoo?
— Sitä en tiedä, korkea hallitsijatar. Mutta ehkä hän kelpaa pesuvaatteita kantamaan.
— Ei, hänestä teen papukaijaini vartijan, sillä ei kukaan muu palvelijattaristani jaksa nostella noita raskaita häkkejä. Iltatähden Tuike, jolla se nyt on huolenaan, on liian hentonen siihen ja hänellä voi olla suuri tulevaisuus. Mutta käske hänen tarkoin opettaa tämän uuden tulokkaan tehtäväänsä.
Sulttaanin äiti, jonka uteliaisuus oli lauennut ja jota jo keskustelu väsytti, käveli ovelle ja käski imettäjättärien tuoda lapset sisään.
Päivät kuluivat ja Iltatähden Tuike opetti uudelle orjattarelle papukaijain hoidon ja ruokkimisen. Illan suussa, ennen päivän laskua, istuivat he usein kahden kuiskien puistossa, jonne olivat papukaijain häkit nostaneet, ja Iltatähden Tuike, joka oli kolmetoistavuotias, pieni tserkessiläistyttö, kiintyi sydämmestään tuhmaan ruotsittareen. Kerran käski sulttaanin äiti heidän kantaa vanhimman ja arvokkaimman papukaijan hopeahäkissään aina rannalle asti, jotta tuo raihnaiseksi käynyt lempilintu saisi hengittää meren raitista, suolahtavaa lemua. He laskivat häkin kivipenkille ja istahtivat itse viereen ja Iltatähden Tuike kiersi silloin hennot käsivartensa ystävättärensä kaulalle ja rupesi häneltä kaikenlaisia maailman asioita kyselemään.
— Kerro itsestäsi, minä kerron sitten omista tunteistani.