* * * * *

Piiritystä odottaessaan kaivoivat ruotsalaiset muutamain askelten päähän kuninkaantalosta kaivon, jonka viileä lähteensuoni täytti kirkkaalla vedellä. Varnitsan naiset luulivat, että ken sitä vettä joi, hän muuttui kovaksi sekä rakkautta että luoteja vastaan. Sen he mielestään parhaiten näkivät ukko Grothusenista. Hän joi vain viiniä eikä maistanut tilkkaakaan kaivovettä, ja siksi hän niin lemmensairas olikin, että milloin hän vain tapasi kauniin tytön, kohta hän kohotti kultareunaista hattuaan ja taputti tyttöä kahdella sormella leuvan alle. Niin ei ollut muun joukon laita.

Åbergin kurttuset kasvot kuvastuivat usein kaivoon. Turvekuokka kainalonsa alla joi hän usein pitkät siemaukset helteiseen janoonsa ja kiirehti sitten taas varustustöissä ahertavain soturien luo. He rakensivat ympäri koko leirin rintavarustuksen, jonka lujitteeksi panivat tynnyreitä, sänkyjä ja kärryjä ja loivat niin paljo multaa väliin, kuin jäätyneestä maasta irti saivat. Kuningas seisoi siellä itse ja palmikoi vitjoja ja köysiä tuolinjalkojen ja vaununrattaiden väliin. Maalaiskansa pakeni, joten Varnitsan majat kävivät autioiksi, mutta laajaan kehään leirin ympäri asettui suuri, silmänkantomatkan päähän ulottuva joukko turkkilaisia ja tarttarilaisia, aseinaan kenttätykkejä ja mörssäreitä; ja myöhään kylminä öinä kuului kaivon tinainen juoma-astia kalahtavan ja pitkä musta varjo kumartui sen yli. Se oli Seved Tolfslag, joka äsken oli auttanut muutamia janitsaareja salaa tuomaan leiriin joukon kanoja ja heinäsäkkejä. Vieressä seisoi Grothusen lyhty kädessään ja maksoi englantilaisilta, ranskalaisilta ja juutalaisilta lainaamainsa rahantähteistä komeasti kolminkertaisen hinnan kaikesta, auliina, kuin jos hän joka aamu herätessään olisi tavannut saapasvartensa suita myöten kultatukaatteja täynnä.

Joskus karauttivat ruotsalaiset keskellä päivää kentälle ja korjasivat sieltä karjaa ja lampaita saaliinaan leiriin aivan turkkilaisten silmäin edestä. Väliin ratsasti kuningas vihollisten vahtijoukkojen luo, tarkasti ne ja varotti heitä täyttämään velvollisuutensa sekä opetti heitä tekemään kunniaa ruotsalaiseen tapaan.

Kuninkaantalossa suljettiin ikkunat multasäkeillä, vesitynnyreillä ja hirsillä. Hultman ja hänen palvelijansa kantoivat ruokasaliin tuon pitkän, tammisen arkun, jossa pöytähopeat säilytettiin ja ullakkoon, jonne pyssymiehiä ampumaan sijoitettiin, nostettiin talteen kaikki kalliit ranskalaiset seinäverhot ja tärkeimmät kirjat ja asiapaperit. Sotamiesluettelot, Tessinin vaskipiirrokset ja ranskalaiset murhenäytelmät sullottiin rinnakkain hyvään sovintoon kultakirjailtujen satulaloimien lomaan ja päävahdissa jaettiin pyssyjä ja ampumavarusteita. Koko tuossa pienessä kuninkaankaupungissa, joka sijaitsi satojen peninkulmain päässä omasta maasta, oli tuskin varustusväkenä niin monta miestä, että siitä olisi saanut kokoon täyslukuisen rykmentin. Täytyipä itsensä juhlallisen hovimarsalkka Dübenin hiki otsallaan harjoitella lakeijoitaan, kyökkipoikiaan ja leipureitaan. Pääkokki Boberg sai viskata kauhan hyllylle ja Hultmannin ja läähättävän kyökkikirjurin välissä marssia kivikossa, raskas kalpa kädessään. Avopäin, neuvotonna ja huolestuneena, takin ompeleet kiiltävinä ja sormet musteessa, marssi Müllern kansliakirjureinsa etupäässä. — Katsokaapa majesteettia! — kuiskasi hän Düben'ille. — Rohkeus on sielun riemastus. Kunnia on käynyt hänelle niin kalliiksi, että jos vain se hänellä tahratonna säilyy, ei kohta mikään onnettomuus voi häntä huolettaa. Mutta sen sanon, että omasta puolestani lasken säiläni, kohta kun nuo ruskeat villilaumat tuolta hyökkäävät. Onko siinä järkeä, että viisisataa miestä ryhtyy taisteluun kahta ja kolmeakymmentä tuhatta vastaan?

Kun hän tapasi Holsteinin lähettilään Fabricen, joka vielä viime kerran oli ratsastanut leiriin koettaakseen taivuttaa kuningasta lähtemään, antoi hän kuin sattumalta joukkonsa marssia tämän ohi. Ruotsalaiset herrat kiirehtivät kohta antamaan lähettiläälle säilöön taskukirjansa ja nuuskarasiansa ja kultasormuksensa ja rahakukkaronsa. Kun Fabrice ratsasti leiristä pois, oli hänen takkinsa alla sellainen määrä kalleuksia, ettei hän sitä voinut saada kiinni. Silloin rupesi miehistökin tavaroitaan kätkemään. Viimeiset, vuosikausia säästetyt kultarahat ratkottiin liivinompeleista esiin ja kätkettiin yhdessä hopea- tai jouhisormusten kanssa, joita nuoruuden lemmikki oli muistoksi antanut, puunrunkoihin tai kivien alle. Kamariherra Klysendorff seisoi itse lapio kädessä joenrinteellä ja hautasi maahan vanhan isoäitinsä norsunluuhun piirretyn muotokuvan.

— Olen jo vanha mies, — sanoi hän — ja luuvalo ja muut taudit ovat minut murtaneet. Aavistanpa, että tähän otteluun nyt kaadun. Mieluummin kumminkin uskon tavarani mustalle mullalle kuin ahnaille ryöstäjille. Ruohoa ja vihreää tulee kasvamaan meidän köyhäin maanpakolaisten kätkemäin muistojen ja säästöjen peitoksi täällä vieraalla maalla.

Kun hän toiselle miehelle jätti lapion, kuuli hän kuninkaan äänen ja kääntyi.

Posket hehkuvina kuin 15-vuotiaalla, mutta käskevänä ja komentavana kuin ruhtinaiden ruhtinas istui kuningas tänään ratsunsa seljässä ulommaisen rintavarustuksen luona ja hänen luoksensa keräytyivät ylhäisimmät ruotsalaiset; Gierta, joka hänen puolestaan Poltavan luona oli henkensä uskaltanut ja Hård, henkivartijaan sotaintoinen päällikkö, nojautuivat miekkoihinsa. Liehakoivana ja kuiskien käänteli hovipappi Brenner turpeat kasvonsa milloin toisen, milloin toisen puoleen ja hänen virkaveljensä Aurivillius nykki häntä kauhtanasta, mutta kenraali Daldorff repäsi paidan auki arpipeittoiselta rinnaltaan ja puhui reippaita sanoja.

— Kas tässä, — huudahti hän, ja osotti rintaansa, — tässä on todistuksia, että aina olemme olleet valmiit isänmaan puolesta uhraamaan viimeisen veripisaramme. Niin olemme nytkin, vaan vaikka surmaisimme kaikki tuossa edessämme seisovat turkkilaiset, saamme pian itse suuren sulttaanin armeijan kimppuumme. Kaikki tiedämme, ettei ainoastaan Turkki, mutta myöskin merivallat ovat tarjoutuneet mitä suurimmalla kunnioituksella saattamaan kuningastamme maihinsa takasin, ja Saksankin kautta on tie vielä auki. Turkkilaiset ovat viljoin meille antaneet lahjoja ja ystävyyttä, mutta vastalahjaksi ovat he saaneet julkista halveksumista…