Varvaralla oli kauniit hampaat, mutta hän oli liian pieni ja lihava ja mustanvillava, ja vähän ajan kuluttua päästi hän niin raikuvan naurun, että se kiusasi minua. Mutta kultatukkaista tyttöä, jonka nimi oli Katariina, en sitävastoin voinut olla leikillisesti nipistämättä korvaan kun hän kantoi puita pesään. Sillävälin oli Pitkä Jussi ilman muita mutkia riisunut risaisen sinisen takkinsa, ja kun ei hänellä ollut paitaa eikä liivejä oli hän pian alasti vyöhön asti kurjassa laihuudessaan, niin ettei kukaan voinut enään pysyä vakavana — ei kukaan paitse hän itse. En koskaan ollut minä nähnyt iloisuuden värähdystäkään hänen jäykässä naamassaan. Kun olimme saaneet kumpikin yllemme lammasnahkaturkit ja tyydyttäneet pahimman nälkämme naurismokolla ja kaljalla, panimme maata uunille hukari polvien välissä, ja minä rohkenin käskeä herra vänrikkiä vuoron perään valvomaan kanssani, jos mahdollisesti meitä vastaan olisi ollut jotain pahaa hankkeissa. Myöskin kielsin minä molempia palvelustyttöjä lähtemästä salista, ja lukien rukoukseni kuuluvalla äänellä äidinkielellä uskoin itseni kaikkivaltiaan huomaan.
Mutta! Kaikkivaltias antaa meidän ihmisten joskus tuottaa toisillemme hämmästyksiä. Kun ei kukaan puhutellut minua, nukuin minä nukkumistani tuntikausia kunnes heräsin tukahduttavaan kuumuuteen, jota muuten olisin sanonut tuskaksi, mutta joka nyt kuitenkin muistutti minulle etten enään ollut kuljeskeleva luuranko vaan jälleen elävä ihminen. Ja kuitenkin! Kuka ymmärtää hämmästystäni, kun näin lämmitetyn salin tyhjäksi ja autioksi ja kuulin huutoa ja kolinaa viereisestä huoneesta.
Tartuin heti hukariini ja juoksin ovelle. Silloin näin kyökistä leimuttavan tulen, jonka edessä seisoi Pitkä Jussi ruudukkaassa yönutussa ja korkeakorkoisissa kengissä. Nähtävästi osasi se heittiö muonitustaidonkin, sillä lintu oli jo vartaassa, ja porisevaan pataan heitti hän sekaisin kaikki mitä saattoi anastaa puolittain nyyhkyttäviltä tytöiltä. Väliajalla otti hän aukimurretusta kaapista komean lasin toisensa jälkeen ja rikkoi ne palasiksi takan kulmaan ja nakkasi sirut lattialle. Minä menin viereen ja tartuin sen junkkarin vyöhön, mutta en kyennyt saamaan häntä paikalta. Hänen suunnaton itsepäisyytensä antoi jättiläisen voimat hänen hoikalle ruumiilleen ja itse olin vielä kaikkien kestettyjen kärsimystemme masentama. Kun hän käänsi kasvonsa minuun päin, olivat kuitenkin hänen silmänsä lasimaisen kankeat, ja minä tunsin viinin löyhkän hänestä. Nyt päästin minä hänet kaksinkerroin hämmästyneenä. Hän oli päissään.
Kultatukkainen Katariina, jota asia oikeittain näytti enemmän huvittavan kuin pelästyttävän, tuli sillävälin luokseni ja kertoi pehmeällä äänellään — hoi! vanha kapteeni Höök oli nuori siihen aikaan ja pulska poika… Missä olimmekaan? Niin, hän kertoi että Jussi oli kulkenut huoneesta huoneeseen ja etsinyt kaikki paikat ja lyönyt rikki vaaseja ja kelloja. Viimein oli hän kellarissakin kaivanut kaikki holvit paitse yhtä… paitse yhtä… yhtä… yhtä, jonka avain oli hukkunut, lisäsi hän kiiruusti.
— Mutta sinä raukka tarvitset myöskin jotakin, — sanoi hän minulle ja työnsi minut toiseen huoneeseen, jota sopi sanoa kuninkaalliseksi. Seinillä riippui kudottuja vihertäviä tapetteja, joissa oli kuvattu Diaana hirveä ajamassa. Komeimpia vaatteita oli raahattu pitkin liukasta ja kirkasta lattiaa, nojatuolit olivat kullatut, ja padan vieressä keskellä pöytää seisoi tuoppeja, joissa ei ollut inhottavaa kaljaa, eikä edes olutta, vaan kirkasta keltaista viiniä.
Nyt menetin minäkin malttini nähdessäni kaiken tämän ihanuuden, ja epäluuloani rauhoitti jonkin verran se, että molemmat tytöt itse näyttivät sydämmensä pohjasta iloitsevan kun kerrankin saivat tuhlata ja hävittää, sillä hekin tunsivat olevansa vihollisalueella siinä talossa, missä he muuten olivat saaneet kulkea tottelevaisina ja nöyrinä orjattarina. He riemuitsivat kuin voitosta saadessaan hävittää herkkuja, joita he eivät koskaan olleet maistaneet, saadessaan heittäytyä nojaselkäisiin ylpeisiin tuoleihin, joiden edessä he olivat saaneet kumartua maahan asti, ja polkea kalliita vaatteita, joita koskemaankaan ei heitä oltu pidetty mahdollisina. He valitsivat minulle kankeasta hopeakankaasta tehdyn takin, jonka helmukset oli ommeltu lohenpyrstöön, niin että ne näyttivät pöyhistetyltä hameelta, ja jalkoihin, joista illalla suurella vaikeudella olin saanut saappaat vedetyksi, sain sukat ja punaiset kengät. Kuitenkaan en uskaltanut päästää hukaria vyöltäni, sillä en ollut täysin voittanut kaikkia epäluulojani salahankkeista.
Pienen sydämmenryöstäjän koko lapsellisella suoruudella taputti Katariina käsiään, jotka eivät kuitenkaan olleet oikein valkoiset eikä pehmeät, ja tunnusti, että hänellä oli oikein hupaista, sillä minun kanssani, joka olin samaa säätyä, saattoivat he olla niin kuin tahtoivat, mutta vänrikin edessä, joka oli suuri herra, täytyi heidän olla aina varuillaan.
Minä istuin aterialle nojatuoliin, joka melkein peittyi kiiltävän takinhelmukseni alle, ja kummallenkin puolelleni kutsuin tytöt ja kilistin heidän kanssaan ja join.
— Herra vänrikki on hyvin korkeaa sukua, — sanoin minä. — Hänestä tulee lopuksi kukatiesi… niin kukatiesi neuvosherra, — (se oli siihen aikaan pahin hävittömyyteni, sillä ihmiset jotka tappelevat kynätikuilla…) — mutta armolliset neidit tietävät että korkeasukuiset joskus onnettoman sattuman kautta voivat syntymästään tulla sekä yksinkertaisiksi että tiedottomiksi, ja sen vuoksi katson velvollisuudekseni joskus niin sanoakseni vääntää hänen älliään oikealle tolalle.
Minulla sotamiehenä on aina ollut yksi vika. Olen kyllä osannut oikeana hetkenä sekä lyödä että rutistaa, mutta itse asiassa olen ollut liian hyväntahtoinen ja säyseä. Senvuoksi annoin nytkin Pitkän Jussin metelöidä kyökissä mielensä mukaan ja söin ja join itse sillä aikaa sydämmen pohjasta. Mutta joka ryypyltä tunsin kuinka viini vei ymmärryksen. Etten ruvennut enemmän lähentelemään iloisia emäntiäni, riippui vähemmin siitä hyveestä, jolla Kaikkivaltias joskus viisaasti kyllä on varustanut kauneuden, kuin niistä rasituksista, joita olin kestänyt ja jotka pian muuttivat viinin unijuomaksi. Järki käski työntämään tuoppia sivulle, mutta viime päivien kärsimysten jälkeen oli viiniä mahdoton vastustaa. Minä vaivuin uneen istuilleni kädet ristissä miekan nupun yli.