"Sovitettuna, sinä sanot! Sinun nimesi hän kätki viimeisiin rukouksiinsa. Hänen koko vanha rakkautensa sinuun heräsi, kun hänen oli erottava täältä. Hän muisti onnelliset hetket, jolloin sinä olit ollut häntä lähellä. Sinä olit ollut hänen elämänsä elämä, ja ajatus, että sinä kerran saattaisit unohtaa hänet, raateli häntä kuin tuska. Sinä kuiskailit hänelle vanhurskauden kruunusta, mutta hän houri kruunusta, jota sinä kannoit hääpäivänä, jolloin pikkutytöt sirottivat toukokuun kukkia laakakiville jalkojenne juureen. Sammunein silmin hän hapuili sormusta sormestasi ja änkytti, että hänen rakkautensa on voittava kuoleman. Mainen elo on hämyä, hän sanoi, mutta se yksinkertainen tapaus, että kohtasin sinut ja liityin sinuun, valaisee sieluani suloisesti kuin kohotettu ja kultasatein kimmeltävä ehtoollisastia… Vaikkakin itse olen puhtaastieläjä, rohkenen arvella, että ne olivat suuria sanoja."
"Näin puhui äsken valoisassa pilvessä minulle Kristus: Ellet mitään ikävöi paitsi minua, jos ylenkatsot kaikkea minun tähteni, et vain lapsiasi ja vanhempiasi, vaan kunniaa ja kalleuksia, annan minä sinulle kalleimman ja kauneimman palkan, en kultaa tai hopeaa, vaan oman itseni annan palkaksi ja huomenlahjaksi. Sydämesi on oleva minussa ja syttyvä rakkaudesta minuun kuin kuiva oksa syttyy tulesta, ja minä olen oleva sinussa, niin että kaikki maiset pyyteet käyvät sinulle karvaiksi ja lihan himot kuin käärmeenmyrkyksi."
"Ja jos se ääni oli oman ylpeytesi?"
"Sinä osaat erottaa henget, Mattias", kuiskasi maisteri Pietari ja tarttui häntä vyöhön. "Etkö ole itse todistanut ja sanonut, että Kristus on valinnut hänet työaseekseen ja että Kristus on hänen luonaan hänen viimeiseen päiväänsä asti! Järvellä, joka nyt murtaa jäänsä, on Skärfvesten luonnon merkkinä sveealaisten ja gööttalaisten valtakuntien välillä, mutta missä on rajakivi ihmisten ja Jumalan valtakuntain välillä?"
Mattias työnsi hänet luotaan, astui vielä askeleen Birgittaa kohden, tarttui häntä ranteeseen, painoi sormuksen syvälle hänen sormeensa ja sulki hänen kätensä, mutta hän irtautui.
"Ei niin, maisteri, ei niin!"
Birgitta astui syrjään ja veti sormuksen sormestaan, ja se putosi katajanoksiin lattialle.
"Taakka oli minulle se sormus, muistutellessaan paennutta iloa ja maallista sulhastani. Nyt minä tahdon unohtaa."
"Unohtaa… sanot. Voitko unohtaa myös Bengtin, poikasi, jonka sinä toit tähän totisuuden taloon?" Maisteri Mattias otti sormuksen ja istuutui rouva Ingeborgin viereen penkille. "Muistatko, kuinka suloinen kukka kuihtui, kuinka linnunliverrys täytti kammion kuolemanvarjon langetessa lapsen otsalle? Kuule minua vielä kerran, armollinen rouva, niinkuin menneinä päivinä, jolloin sinä kuritit itseäsi salaa, mutta ulkonaisesti koetit taipua ihmisten edessä! Mitä enemmän maailma sinua vastustaa, sitä kovemmaksi tulet sinä, enkä minäkään saata enää sinua palvella. Sinä tahdot orjakansaa ympärillesi. Ja tuletpa ratsastaen tietä, ei ole enää hauska sinua kohdata. Ankara rouva, se on nyt nimesi. Ja kuitenkin… kuinka sokeita ovat ihmiset! Miksi pitää sellaisen erehdyksen suhista suusta suuhun yli koko maan? Jos olisit vain vallanhimoinen ja kunniansairas kuninkaanheimolainen, niin kuinka olisit tullut näin rakkaaksi meille kaikille, jotka olemme läheisyydessäsi? Sinä olet minusta kuin ritari, jonka kohtasin taistelussa. Hän kantoi varusta, niin mustaa ja jättisuurta, että pelkkä silmäys siihen synnytti vavistusta. Kun olin kaatanut hänet ja kohotin hänen kypäriään, makasi edessäni puolikasvuinen nuorukainen mitä raikkaimpine lapsenposkineen, eikä hänen notkea ruumiinsa voinut läheskään täyttää ison rautapaidan tilaa, vaan minä saatoin pistää nyrkkini rinnan ja rintamuksen lomaan. Ja näin vielä, että lapsenkyyneleitä kiilsi hänen silmissään. Älä paaduta itseäsi, Birgitta! Anna haukanhahmon kirvota yltäsi ja kyyhkysen vailla valepukua leijailla ylitsemme!"
"Jos kerran olen saanut varuksen ylleni", vastasi Birgitta, "niin et saane minua viekotelluksi heittämään sitä. Mitä tähtäätkään? Jos olisin kolmentoista ikäisenä saanut ottaa nunnan hunnun, olisi tieni ollut avoimena ja suorana. Nyt rakastan lapsiani kuin omaa silmääni, mutta vielä enemmän rakastan häntä, joka on kutsunut minut ja heidät työaseikseen. Missä on rajakivi?"