Dannäsin Ingeborg antoi ompelunsa pudota vasuun ja kietaisi käsivartensa Birgitan vyötäisille.
"Missä on rajakivi?" hän toisti matalasti. "Kuinka pitkälle on ihmisellä oikeus tehdä tiensä toisten tieksi? Voi, olisinpa minä mahdollinen seuraamaan sinua, Briitta-äiti, mutta minulla on lapsia ja puoliso, joka on iloinen herra ja pian kauniisti unohtaisi minut toisten tähden. En voi."
"Olemme olleet yhdessä hamasta nuoruutemme keväästä, Ingeborg, ja sinun pitää jättää lapsesi ja puolisosi ja seurata minua marttyyrien kaupunkiin, missä kellot soittavat riemuvuotta ja kirkot ovat avoinna päivin ja öin. Mitä ovat kaikki halvat huvit ja huolet verrattuina mitä palavimpaan ikävään, johon sydän syventyy kokonaan, verrattuina kylmän hopearistin tuntemiseen käsissään aamuisen heräämisen hetkinä! Meistä tulee pieni sotajoukko yleiselle ristiretkelle, jota jatkuu viimeisen ihmisen viimeiseen hengenvetoon asti. Köyhät odottavat armahtajaa, sorretut auttajaa, ja suruttomasti laulavat vain linnut korkeudessa."
Hämärä alkoi jo joutua, ja pilvi, joka riensi etelästä lakeisen ylitse, hehkui auringonlaskussa. Maisteri Mattias kokosi tovin ajatuksiaan. Sormuksen hän siirsi kädestään lähimpään lankakerävasuun, hypistellen keriä, niihin katsomatta.
"Sinä olet valinnut Pietarin ripittäjäksesi", hän sanoi vihdoin, "ja minä tahdon luopua toimestani kertomalla vanhan muistelman pyhiinvaellusretkiltäni. Te tiedätte kaikki, että minä mielelläni tutkin luonnon salaisuuksia ja eläinten ja kasvien elämää hiljaisuudessa. Kun eräänä päivänä eteläisellä merellä tähystin laivasta vettä, lepäsi se niin tyynenä ja kuuleana, että erotin korallimetsät syvyydestä. Silloin olin nuori. Annoin soutajille merkin lepuuttaa airoja, heitin vaatteet yltäni, suljin korvat vahalla, ja etsittyäni pyöreän kiven painolastin joukosta hyppäsin veteen. Vajosin niin syvälle, että tähdet kiiluivat yläpuolellani läpi tummenevan veden, vaikka oli ilmi päivä."
Kaikki kääntyivät häneen päin ja kuuntelivat, vain Birgitta teki liikkeen hillitäkseen häntä. Mutta hän ei välittänyt, vaan jatkoi:
"Nyt tahdon sanoa varotussanan ylpeälle, ja se vielä soi hän korvassaan monena hetkenä, jolloin hän mieluimmin haluaisi olla sokea ja kuuro… Kerroin juuri, kuinka näin tähdet läpi tummenevan veden. Pohjassa allani huojui heinä, ja näkinkengät ja kiinnikasvettuneet eläimet loistivat kuin kukat vihannestarhassa, mutta kalliolla kyyhötti yksinäisenä harmaankalpea kummitus viisaine ja surumietteisine ihmissilmineen. Se oli mustekala ja näytti käärmekimpulta. Kun joku elävä tuli sen läheisyyteen, levittäysi se ja vangitsi saaliin kiemuroitsevilla käsivarsillaan. Kaiken elollisen, minkä se saavutti, se ahmasi ja vaipui sitten taas mietiskelyynsä, pirulliset silmät tähdättyinä ylös tähtiin."
Birgitan kasvot liekehtivät, ja hänen huulensa liikkuivat, mutta maisteri rypisti otsaansa, ja hänen äänensä kävi yhä kovemmaksi.
"Ota nyt tarkasti huomioosi, mitä sanon, Birgitta. Paina mieleesi vähäpätöisinkin sana… Vesi painoi niin raskaana rintaani, että päästettyäni kiven saatoin vain vaivoin nousta ylös. Olin tajuton, kun merimiehet nostivat minut penkille, mutta pian alkoi elo jälleen liikkua minussa, ja kun ajattelin viisaita ihmissilmiä, tuntui minusta, että mitä mustekalat ovat simpukoille ja äyriäisille, sitä ovat suuret miehet ja naiset meille ihmisille. Kaiken elollisen, mikä tulee heidän läheisyyteensä, he ahmaavat ja musertavat, ja kiertyvät sitten kokoon ja tähystävät tähtiä. Mutta kun katsoo heitä silmiin, säteilee niistä helvetin tuli, mielipuolen kamalan ilkeyden loiste… ja minä vapisen ja horjun taaksepäin."
Maisteri istui yhä iltahohteessa lakeisen alla, mutta Birgitta, joka seisoi loitolla hämärässä, peitti kasvonsa hunnulla.