Ylös luostariin johtavan tien molemmin puolin istui rautaratsastajia peitsineen, ja vaakunakilpien jalopeurat ja kotkansiivet kimmelsivät pitkissä hevosloimissa. Eräässä sotilasryhmässä oli Birgitan veli Israel-herra, Finstan voimallinen ja vakaa ritari. Kypärin suojaröydät laskeutuivat harmaan pensasparran kummallekin puolelle, ja hänen lyömämiekkansa oli niin pitkä, että hän nojasi kyynärkoukullaan sen kahvaan. Hänen vieressään seisoi Birgitan poika Birger-herra ruskeassa yksinkertaisessa vaatetuksessa kuten puhtaastieläjä vaaleine partoineen ja kapeine kasvoineen hän muistutti jotakuta matkailijaa Englannin kuninkaan valtakunnasta. Hän piteli kädestä pientä Ingeborgia, jonka noviisipuku oli liian pitkä ja painui laskoksiksi maahan. Hänen takanaan seisoivat Birgitan toiset tyttäret, ankara Märta-rouva lesken surupuvussa, Cecilia mustassa kaavussaan ja Kaarina punaisine hilkkoineen, ja viimeksimainittuun pysähtyivät rautaritarien silmäykset mieluimmin. Hän ei ollut vielä täyttänyt kahdeksaatoista vuotta ja vetäytyi miehensä selän taa, nuoren ritari Egard von Kyrenin, joka tuki itseään kepillä, vaikka häntä jalasta leukaan verhosi rauta-asu, ja mustan kypäritöyhdön alla näkyi hänen poskillaan kuolonkalpeus.
"Menkäämme nyt äitinne luo, lapset", sanoi herra Israel kumealla äänellä. "Sinun, Kaarle, pitää myös tulla. Pyytäkäämme häntä vielä kerran malttamaan mielensä, mutta jos hän yhä pysyy halussaan saada kokonaan palvella hyvää tahtoa, silloin on meidän vaiettava. Se on sanani. Ja sitten taisteluun, kilpimiehet, ristinmiehet!"
Hän kohotti miekkansa, ja se salamoi niin, että rautaratsastajat kalistellen kavahtivat taaksepäin.
Maisteri Mattias jatkoi yksin kulkuansa ylös tietä luostarille, minne uteliasta rahvasta jo alkoi kokoontua. Alijohtaja, jonka nimi oli Pietari, istui muuten enimmäkseen kammiossaan ja käänsi Birgitan ilmestyksiä latinaksi, mutta kun hän kuuli käskevät äänet portin ulkopuolelta, rypisti hän leveitä, yhteenkasvaneita kulmakarvojaan ja tuntui vieraista sekä kopealta että vähäsanaiselta vastauksissaan. Hän tuli ulos, kädessään palava vahakynttilä, josta hovipojat sytyttivät soihtunsa, mutta palasi sitten makuuhuoneeseen, ja melkein kaikki veljet seurasivat häntä. Muutamat jäivät kuitenkin palvelemaan suuria herroja. He kantoivat ympäri juomia, ja ritarit, joilla oli punaisenkeltaiset parrat ja kylmän ahavoittamat kasvot, kiroilivat ja nauroivat, jotta seinä kajahteli.
Kivipenkillä oven vieressä istui kuningas Maunu, punoen hiuskiharaansa sormensa ympäri, ja ristinlippu oli hänen polvellaan. Nähdessään kansan jätti hän lipun ja astui joukon keskeen.
Hänellä ei ollut haarniskaa eikä rautapaitaa, vaan siniset turkit, jotka melkein peittivät hänen tasaiseksi typistetyn partansa. Hetkeksi hän kokonaan katosi pörröisten päitten sekaan. Hän nipisteli talonpoikia poskesta ja taputti heitä päälaelle ja kyseli heidän vuohistaan ja taloistaan. Vihdoin palatessaan herrasmiesten luo jatkoi hän samaan tapaan, lähestyen milloin ketäkin ja taputtaen heitä, jotta heidän rautahihansa helisivät.
"Siinäpä liehakko-kuningas!" mutisi kansa. Hän pysähtyi ja kuunteli.
"Herra", sanoi maisteri Mattias ja tervehti häntä. "Kansa on epäluuloista, ja se pitää hauskempina ritareitasi, jotka osaavat sadatella."
Ritarit nauroivat, ja kun kuningas sen kuuli, alkoi hänkin heti nauraa. Hän taputti maisteria olkapäälle, tiukensi turkkejaan ja istuutui kivipenkille.
"Anna sinä ystävien pauhata, oppinut kaniikkini. Tänä yönä saanee rouva Birgitta kuitenkin niukasti unta. Minä tahdon nähdä tyytyväisiä kasvoja, ja jos sukulaisrouvani suopuisi samaan sielunravintoon, maistuisi yön uni paremmin sekä hänelle että monille muille ihmisille tässä maassa… Kolpakko, munkki!"