"Pilkkaaja pois!" kuiskasi maisteri Pietari ja tarttui sauvaan, mutta
Birgitta pidätti hänen kätensä.
"Jos se on totta, mitä hän laulaa, miksi silloin vaientaisimme hänet?" hän sanoi hilpeästi ja vähän miesmäisesti. "Laula, ystäväni, niin kauan kuin itse uskot mitä laulat… Nyt vasta näen tulenloisteessa, että viittasi on paikattu ja repaleinen, etkä sinä ole jäävä almutta."
"Suurkiitos sellaisesta anteliaisuudesta. Kiitetty olkoon pyhä Hieronymus, joka opetti minulle vilpittömyyden! Nyt saat kuulla enemmän, jos haluat."
Hän näpäytti kitaraa ja lauloi:
"Huvitarhassa Avignonin voi
perin oivasti isämme ylin,
kun maidossa kylpee ja kopeloi
ilotyttöä tutisevin sylin;
mut korpeille parahan asunnon soi
Roma aeterna.
Pyhät kulkijat, kalpanne nostakaa
ja kirkoissa pauhatkaatte,
että paavia satulaan vuottaa maa,
ja te keisarin johtajaks' saatte!
Sun valtas hän syöksemään ratsastaa,
Roma aeterna."
Birgitta ojensi hänelle rahan ja vielä yhden ja kolmannen ja neljännen ja viidennen.
"Et sinä ole hurskauden mies, mutta vihan sinä olet, ja sinä puhut minun sielustani."
"Näin paljon rahaa, jalo rouva… Roponen minulle, se riittää, ja loput sairaalle sisarelleni. Tässä on minulla lanteellani kerjuupussi häntä varten, ja hänen tähtensä minä harhaan ympäri ja laulan. Pieni raukka, hän on rampa. Mitä tekisin minä rahoilla? Kitarani, näet sä, on minulle enemmän kuin kaiken maailman rikkaus."
"Jos on niin", vastasi Birgitta, "silloin on sisaresi pussi täyttyvä."