Tunturipoluilla, jotka joluivat Pohjois-Italian tasankoa kohden, aiheutti jo tungosta paljasjalkamiesten ja laulavien naisten paljous. Julmat ryöstöritarit, joiden mielen oli kietonut kuolemanhetken kauhu, vaelsivat pitkänpitkine partoineen uneksivien jumalanystävien keskessä, ja avatuista hartauskirjoista he lukivat puoliääneen katumusrukouksiaan. Eri luostareista tuli kokonaisia veljeskuntia pussi selässä ja liittyi yleiseen kansanvaellukseen, päästäkseen riemuvuoden synninpäästön osallisuuteen. Vertavuotavat itsensäruoskijat piirittivät pyhiinvaeltajat, vyötäisiin asti alastomina, ja kehottivat heitä ennemmin pysähtymään ja suomimaan ruumistaan kuin etsimään paavien hylkäämää ja kirottua kaupunkia, ja monet kuulivat harhaneuvoisia, mutta kerjäläismunkit nousivat kallioille ja saarnasivat ja huusivat epäileville, kehottaen heitä kulkemaan ja kulkemaan uupumatta. Silloin enkelikuorot pauhasivat yli metsänlatvojen, ja puukuva tienristissä vaihtoi väriään, niin että kaikki saattoivat selvästi nähdä pyhimyksen riemastuksen. Birgitta kulki joukkonsa etunenässä maisteri Pietarin rinnalla, mutta vaivuttuaan mietteisiin hän alkoi kiirehtää niin käyntiään, että joutui paljon edelle muista. Hämärähetkenä ehdittyään Milanon porteille pysähtyi hän ja odotti maisteria.
"Anna minun nyt ottaa puuristi, jota sinä koko päivän olet kantanut. Sinun terveytesi on heikko, ja sinun pitää säästää itseäsi, mutta minulle on tarpeen taakka, joka pakottaa minua käymään hitaammin. Ennen istuin usein kotona väsyksissäni nurkassa, mutta senjälkeen kun aloin uuden elämän, en ole ajatellut lepoa enkä ravintoa, ja aika tekee teidät kaikki minun kaltaisikseni."
Hän tarttui itse kankeaan puuristiin Dannäsin Ingeborgin tukemana ja pyysi muurin jousimiehiä näyttämään tietä lähimpään majataloon, mutta he pudistivat vastahakoisina päätään, sillä rutto ahdisti kaupunkia. Silloin astui esiin kellankalpea mies, kuoppasilmäinen ja syväposkinen, joka kantoi kitaraa nauhassa olallaan. Hänen hiuksensa riippuivat pitkinä, ja musta olkaviitta oli reunustettu repaleisilla kultaripsillä.
"Sinä tiedät ken olen, jumalainen pyhiinvaeltaja", hän sanoi haudankolkolla äänellä, käyttäen maakuntamurretta.
"Kuinka tietäisin sen?"
"Santa Maria, silloinpa tuletkin etäältä! Minä olen laulanut kuningatar Johannalle Neapelissa ja istunut pöydässä Petrarcan kanssa. Kansa täällä sanoo minua Vaeltavaksi Tuomaaksi, siksi että minä harhaan ympäri hovista hoviin ja laulan, ja jos olen hyvällä tuulella kuten tänä iltana, voi kyllä laulaa avoimella kadullakin. Minne tulen, siellä on kotini, ja jokikinen ihmislapsi on ystäväni. Jos seuraat minua, näytän tien. Minäkin aion majataloon, ja kun minä soinnutan, saa itse kuolema jalat alleen. Minä näen, jalo nainen, että pidät kiihkeästä vauhdista, sillä vaikka oletkin kalpea, on poskillasi pieniä punaisia täpliä."
Hän laski kitaran rinnalleen ja kosketti kieliä. Rajuuden kiehtomana, mikä hurma ei hetkeäkään heijastunut hänen jäykiltä ja raskasmielisiltä kasvoiltaan; hän tömisti tahtia, niin että pieni kultatapsu lakissa singahteli oikealta vasemmalle. Kaikki aloittivat taas vaelluksnsa, ja hänen laulunsa herätti pyhiinvaeltajat, jotka pussi korvan alla lojuivat tulten ympärillä kaduilla. Välistä sulkivat tien harmaapukuiset kantajat, jotka päähineet alasvedettyinä puuhasivat peitettyjen paarien ympärillä kadulla, mutta heti kun he kuulivat hänen ilkkuvan soittonsa, kohottivat he jälleen paarinsa ja katosivat samaan läpäisemättömään pimeyteen, mistä olivat tulleetkin.
Vielä hetken hän leikki kielillä ja viritti sitten laulun:
"Nyt kaduilla paareja kannellaan,
ja kellot kaikuvat yöhön,
mut munkki peittelee pohkeitaan.
käy tiuku hatussa työhön;
ja kotona katselee katujaan
Roma aeterna.
Nyt muureilta usma kastaa maan.
kun kulkevi ristinkansa,
mutta nunnakin karkaa kopistaan,
käy tanssihin armaimpansa
ja karjan laidun on kerrassaan
Roma aeterna."