"Tunnetko mitään huojennusta?" kysyi Birgitta.
"En, tunnen itseni vieläkin väsyneemmäksi."
Uudestaan rukoili Birgitta, ja hänen huulensa liikkuivat kauan äänettöminä.
"Sinä et voi auttaa minua. Tulen yhä heikommaksi", kuiskasi Ingeborg ja vaipui takaisin patjalle.
"Sinä et anna hurman, jonka minä tunnen rukouksessa, virrata suoniisi, sisar, eikä minulla siksi ole voimaa ylitsesi. Sinulla on muuta mielessäsi. Sinun vahva ruumiisi kestäisi kyllä vielä, ellei sydäntäsi syövyttäisi suru."
"Sinä saatat minut pelkäämään", vastasi sairas. "Sinä olet kuin
Sibylla… ja sinä luet kaikki minun ajatukseni."
"Kuume sumentaa nyt näkösi, ja huomenna iltakellojen soidessa sinä kuolet."
"Tunnen, että niin on, mutta minä en voi ajatella sieluni autuutta. Minä ajattelen vain häntä, jonka sinä sait minut jättämään. Enimmin ajattelen hänen epävakaisuuttaan ja sitä hirveää, että hän nai toisen, kun minua ei enää ole. En ole nähnyt enkä kuullut, mitä on matkalla tapahtunut, en ole elänyt muuta kuin omaa tuskaani."
"Ingeborg, sinä olet antautunut suruun maallisen osuuden tähden, joka ei kuitenkaan koskaan ole ollut sinun, sillä ei koskaan saata ihminen kokonaan omistaa toista. Vieraita ovat kumpikin, kun kohtaavat toisensa, ja vuosien vieriessä vieraantuvat yhä, ja kun eroavat, tuntevat he tuskin toisiaan. Sinun talosi anastaa vihollinen tai saarnamies, sinun ruumiisi multa; sinun isännälläsi, lapsillasi ja ystävilläsi, kaikilla heillä on omat tiensä. Ei mikään ole sinun. Ei mikään ole sinun paitsi liekki, joka palaa omassa sydämessäsi, ei mikään paitsi oma rakkautesi heihin kaikkiin. Jos se voidaan sinulta riistää, niin silloin saat surra."
"Ei koskaan sitä voida minulta riistää, sillä se on vailla rajaa."