Toiset talonpojat kuiskailivat: "Se on rouva Briitta, joka on ollut Ulfshammarissa ja tehnyt tilit herran kuoleman johdosta… ja niinpä kelpasi meidän istua halkokuorman päällä, sillä hän, Jumala paratkoon, ei pane sormiaan väliin."
"Herra-vainaja sai kyllä aikanaan tuta ruoskansiimaa selässään", sanoi viimeinen, joka seisoi reen kannoilla. Ratsastajat jatkoivat matkaansa vauhtia kiihdyttäen, ja suojavesi, jota oli solunut jalaksenjälkiin, sumensi ne mustiksi, niin että ne kuin kaksi nuoraa viittoivat tietä yli lumen. Kaikille tahoille aukeni nyt Vetteri, öisenä ja autiona, ja valittava sävel, aivan kuin yksinäisen linnun liverrys, kaikui välistä kaukaa jäältä.
"Me emme saavuta Nässjan niemiä, ennenkun huotra helisee", jatkoi oikeanpuoleinen ratsastaja, "ja matkaa on sinne vielä kolme penikulmaa. Länsigööttalaiset ovat vikkelää väkeä, vaikka pahajuonista ja keinottelevaa, mutta sanotaan, että Närkevuorten rosvot harhailevat nyt ympäri jäätä. Vaikka kuningas Maunu säätää lakeja, ei rauhaa vain tule maahan."
"Maisteri Mattias", vastasi toinen ratsastaja, jonka nimi oli Pietari ja joka oli Skeningen Pyhänhengen kappelin johtaja. "Sinä olet yhtä perehtynyt miekanmittelöön kuin tähtitieteeseen ja arabialaisten viisauteen, ja vaikka minä olen kehno asemies, en väisty minäkään, jos niiksi tulee; mutta rouva Birgitalla tapaa olla onnea yrityksissään."
Kun Birgitta yhä oli vaiti, taukosi keskustelu, ja lumi putoili nyt niin suurin hiutalein, että reenjäljetkin upposivat umpeen. Ratsastajat luottivat kuitenkin hevosiinsa, ja kun parin tunnin ankaran ravin perästä Birgitan hevonen alkoi hirnua, ymmärsivät he maan olevan lähellä. Muutamia kuusia siinsi esiin, ja tie nousi jyrkäksi ahteeksi. "Rakas rouva, olemme tulleet edemmäksi etelään kuin oli aiottu", sanoi maisteri Mattias, "ja ennemmin voimme yöpyä Örbergaan, kuin etsiä tien Vadstenaan, ja sitten aamulla aikaisin jatkaa Alvastran luostariin. Anna minun nyt ratsastaa edellä."
Pian he pysähtyivät linnankaltaisen rakennuksen eteen, jonka tunsivat Örbergan kirkoksi. Muutamia mökkejä oli sivulla, mutta ne näyttivät asumattomilta ja autioilta. Maisteri Mattias hyppäsi ratsun selästä ja kolkutti miekankahvalla raudotettuun porttiin. Luukku avattiin varovasti ylhäällä tornissa, ja maisteri huusi läpi pimeän: "Ulf Gudmarinpojan leski ja kaksi kirkonpalvelijaa pyytävät majaa yöksi. Älkää peljätkö, keitä lienettekin."
Askeleita kumahteli tornissa, pitkä puusalpa sysättiin seinään, ja lukkari ja hänen molemmat renkinsä raottivat ovea. Lukkari pisti ulos sytytetyn päreen ja valaisi tutkien vieraita, mutta toisessa kädessä hänellä oli kirves.
Maisteri Mattias työnsi oven auki olkapäällään, ja heti kun toiset olivat astuneet hevosten selästä, vei hän ratsut asehuoneeseen ja sitoi ne seinän rautarenkaisiin.
Lukkari oli pitkä ja kapea, harmaa parransänki peitti kuoppaisia poskia, ja kädet olivat veripunaiset. Hän seurasi Birgittaa epäluuloisin ja säikähtynein silmin. Birgitta kulki hiukan kumarassa, pitäen käsiä puoleksi kohotettuina edessään. Hän riensi sinne ja tänne lyhyin ja melkein äänettömin askelin. Tuskin näki lukkari hänen olevan keskellä lattiaa, kun hän jo häälyi miehen takana tai etäällä nurkassa, ja huntu varjosi kasvot kokonaan. Birgitta irrotti itse satulasäkin ja alkoi päästää kirjoja ja peitteitä, ja välillä hän mumisi:
"Missä on kirkkoherra… Aina kaupungissa, missä hänen arvoisuutensa saattaa elää herkullisesti ja missä on rauhallista ja varmaa… Ei koskaan laumansa luona, kun hätä ja vaarat väijyvät. Missä on silloin kaikki järjestys! Pese nyt itsesi, maisteri, ja laula meille messu onnellisen matkan kiitokseksi, sillä sydämeni on ikävissään. Suuri rauhattomuus painoi minua matkalla… ei kuitenkaan Närkevuorten rosvojen tähden."