"Sinä puhut hämärästi", vastasi maisteri Mattias, mutta kun Birgitta ei näyttänyt kuulevan häntä, kääntyi hän Pietarin puoleen ja sanoi aivan hiljaa: "Meidän pienellä silkkirotallamme on nyt niin paljon hommattavaa, ettei meille tuossa tuokiossa jää niin mitään tehtävää."
Birgitta antoi lukkarille merkin valaista tietä tornikamariin, ja sytytettyään useita uusia päreitä ja sysättyään ne kiinni muurin soihtupitimiin lähestyi lukkari huolissaan ja vastahakoisesti. Portaat olivat niin ahtaat, etteivät molemmat päässeet käymään rinnan, vaan lukkarin täytyi nousta edellä; mutta kun he olivat ehtineet kappaleen, hätkähti lukkari ja kääntyi sivuun. Kosteus tippui matalasta holvista, joka muutaman askeleen päässä pakeni pimeyteen, mutta lukkari kohotti soihtua ja valaisi Birgittaa. Hämmästyksekseen hän näki mitä suloisimmat kasvot.
"Niin", sanoi Birgitta silmiään nostamatta, "minä olen äiti Briitta, jota te kaikki niin pelkäätte. Mene!"
Hiukset olivat piukasti solmitun palttinahuivin kätkössä, mutta valo lankesi kirkkaana kaareville kulmakarvoille, käyrälle nenälle ja pienelle varmalle suulle, ja posket olivat paaston ja valvonnan valjentamat.
"Niinpä onkin hän Sigrid Soman tyttärentytär", ajatteli lukkari, mutta pudisti ihmeissään päätään, jatkaessaan vaellustaan tornikamariin.
Se oli korkea ja tilava, ja keskellä lattiaa oli kasa linkokiviä. Keihäitä ja jousia oli seinillä, ja nurkassa törötti liesi kiehuvine kattiloineen.
Nopeaan ja ääneti Birgitta alkoi lajitella eri esineitä, jotka hän oli tuonut mukanaan. Hän levitti seinävierustalle kaksi peitettä kummankin seuralaisensa vuoteeksi, mutta kolmannen hän kääri päänaluseksi vastapäiselle seinälle, ja sinne hän pani kirjansakin. Kaikki hänen liikkeensä olivat nopeudestaan huolimatta arvokkaita ja hillittyjä, välistä ylväitäkin. Hän käänteli kapeaa rannettaan tavalla, joka heti osotti, ettei hän ollut kansasta, vaan että hän usein oli seurustellut ranskalaisten naisten ja italialaisten tanssimestarien parissa, jotka opettivat kuningatar Blankan hovineidoille samalla kertaa pehmeää ja hillittyä ryhtiä. Birgitta meni lieden luo, katsoi kattilaan ja käski lukkarin panna pöytään mitä hyvää hänellä oli ja armeliaasti pitää huolta myös hevosista. Kaikki kävi niin kiireesti ja ääneti, että lukkari tahtoessaan auttaa häntä alati jäi muutaman askeleen jälkeen. Pakkasen ahavoittamat kyynäspäät pistivät esiin miehen kaavusta, kun hän poimi kalikoita kattilan alle, ja aikoessaan kumartua puhaltamaan hiiliin katsoi hän ensin ympärilleen.
"Nyt hän katoo taas portaisiin kuin varjo", änkytti lukkari ja pyöräytti patalakkiaan päälaellaan. "Ymmärtäisinpä minä hitusenkin! Ensin kova ja ankara, että saisi piispankin värisemään… Sitten suloinen ja suopea kainostelevin katsein… Juuri sellainen lienee peikko metsässä. Eikä hän astu koko jalallaan, vaan varpaillaan, kuin pelkäisi herättävänsä jonkun. Ei, se nainen painostaa mieltäni. Pyhä Eerikki, varjele meitä tänä rajuilmayönä!"
Hän teki ristinmerkin ja katseli yhä ympärilleen pimeässä huoneessa.
Alhaalla asehuoneessa oli ovi nyt avattu kirkkoon, jossa molemmat puoleksi palaneet kynttilät sytytettiin Pyhän Neitsyen alttarilla. Isä Pietari lauloi messun aikana hiljaisen hymnin, jonka hän itse oli sepittänyt, sillä hän oli soittotaituri. Kirkon katossa riippui kalaverkkoja, mertoja ja nuottia, eikä taivaan kuningattaren kuva-poloisella ollut muuta kaunistusta kuin pölyinen puolanvarsiseppel; mutta kun Birgitan ääni kuului hillittynä ja hiljaisena, vastaten isä Pietarille, riemuitsi maisteri Mattias, joka viipyi ovella ja unohti polvistua. Hän oli kookas mies, kaula ruskea ja suoninen ja kotkannenä kaareva, ja hän vaipui niin oppineisiin mietteisiin, että valveutui vasta silloin, kun kaikki oli lopussa ja hän kuuli Birgitan lausuvan: