Porttikäytävään ilmaantui ukko, jolla oli paljaat ruskeat käsivarret ja kitara selässä. Hänen paitansa oli kokonaan ommeltu lukemattomista pienistä nahanpalasista, portilta tuleva päivänvalo kuulsi läpi hänen partansa ja valkoisten riippuvien hiustensa.
"Tervehdykseni, ahkerat naiset!" hän alkoi. "Asuuko täällä mahtava rouva Birgitta, joka panee viralta kuninkaita omassa maassaan ja uhkaa paavia pikaisella kuolemalla, ellei hän tottele ja muuta Roomaan?"
"Hän asuu täällä", vastasi Birgitta, ja laski sangon kädestään.
Vasta nyt huomasi vanhus, että varjo portaitten mutkassa oli lihaa ja verta, ja hän katseli Birgittaa hetken tutkivasti. Sitten hän jatkoi:
"Niinpä olet sinä rouva Birgitta, sillä toiset tekevät työtä raskaasti ja pakosta, mutta sinä aherrat huviksesi. Ja kas, minä näen kultatupsuisen purppuranauhan ryysyisten vaatteittesi lomasta."
"Olet oikeassa, minä olen turhamainen ihminen", sanoi Birgitta ja kätki silkkinauhan poveensa.
Vanhus otti kitaran selästään.
"Voi, rouva Birgitta! Kaksi vuotta olen oleskellut fraticellien kiellettyjen ja vainottujen veljeskuntien keskuudessa vuoristossa. Siellä minä kohtasin monen paljasjalkamiehen, jolla oli kultasormus peukalossa merkkinä siitä, että mies kerran oli ollut ylimys. Ja minkätähden luulet minun kantavan kitaraani, minun, joka en enää kykene laulamaan, vaan ainoastaan kuiskaamaan? Kannan sitä ylpeydestä, muistuttaakseni itselleni, että kerran olin Vaeltava Tuomas ja että minua kaikkialla kunnioitettiin eläköön-huudoilla ja täpötäysillä pikareilla."
"Jos olet Vaeltava Tuomas, pitää sinun ensimäisen yhdyntämme tähden jäädä talooni, jotta voin kätkeä sinut vainoojiltasi. Muistatko yötä ruttosairaitten keskessä Milanossa, jolloin minä olin väsynyt ja suojatonna?"
"Muistoni on käynyt heikoksi, jalo rouva. Tiedän vain, että minä eräänä yönä Milanossa seurasin muutamia pyhiinvaeltajia majataloon ja lauloin heille matkalla. Palkaksi en saanut vain tavallista ropoani, vaan kerjuupussi, jota kannoin lanteellani ja jonka minä pyhän neitsyen edessä olin pyhittänyt yksinomaan sairaalle sisarelleni, tuli täyteen reunojaan myöten. Kun minä sitten istuin majatalossa tanssivien munkkien ja nunnien parissa, nousi ylpeys päähäni kilpaa viinin kanssa, ja minä tyhjensin pussin pöydälle ja tarjosin koko seuralle. Kun minun sitten piti kohottaa ensimäinen pikari, kaaduin penkillä ja kuolin. Astuin alas kiirastuleen ja näin kuoleman valtakunnan. Käytävät olivat siellä niin kapeita ja matalia, etteivät kuolleet saattaneet nousta seisomaan eivätkä maata pitkänään maassa. Istuimme niin tiheään sullottuina, ettemme voineet kohottaa käsiäkään sivuille, ja kurkku ja kieli olivat kuivuneet, ettemme voineet puhua emmekä uikuttaa, vaan ainoastaan miettiä mennyttä, kykenemättä toivomaan saavamme konsanaan unta. Päällämme lepäsi maa-aines ehkä peninkulman korkuisena ja kauhistuttavan raskaana, sillä käytävien laakeat katot nojasivat meidän kiireisiimme. Ainoa, mikä loisti läpi yön, liikkumattomien kipinäin lailla, oli maisen elon mitä vähäpätöisimpien tekojen ja ajatusten muisto hamasta lapsuudestamme asti, ja minä ymmärsin, että minut oli singottu siihen huoneeseen, joka oli varattu ylpeille."