"Lapsi", hän sanoi, "minä nukuin makeasti."
"Äiti kulta, anna minulle anteeksi, että herätin sinut, mutta sellainen sydäntuska on vallannut minut, että minun täytyy nousta ja hengittää."
Hän nousi ja tahtoi laskea äidin olkialuselle, mutta Birgitta ponnisti istualleen ja katsoi häneen.
"Sano minulle, mistä olet voinut niin säikähtyä."
"Sitä en milloinkaan kykene sanomaan sinulle, en milloinkaan, äiti, vaikka kuinka käskisit ja pyytäisit… sillä jos sinä ajattelisit minun ajatustani, vapisisit sinä riemusta ja kauhusta ja kuitenkin kieltäisit sen ajatuksen. Siitä koituisi ensimäinen tekosi totuutta vastaan, eikä maisteri saattaisi sanoa, ettei Birgitalla enää ole mitään tunnustettavaa."
"Sinä olet hairahtunut kuutamossa."
"Älä kysele minulta, mutta anna minun seisoa täällä loitolla varjossa ja vuorostani tehdä sinulle kysymys. Olenko minä todellakin sinun tyttäresi, olenko syntynyt sinun lihastasi ja verestäsi? Sano minulle, ettei niin ole asia, ja minä saan rauhan jälleen… Sano, että sinä olet epävarma… että minä olen vaihdokas, että joku palvelusnaisista sinun tietämättäsi ehkä näki oikean lapsesi kuolevan kätkyessä ja silloin pani sijaan omansa… ja että se lapsi olen minä."
"Ei, minun lapseni sinä olet, sydänlapseni ja päiväpaistelapseni, josta tuli tuekseni kainalosauva… ja minkä minä olen alottanut, sen sinä täydennät."
Kaarina näki, kuinka kuutamoviiru lattialla siirtyi yhä lähemmäksi häntä itseään kohden, ja hän painautui seinään.
"Olemme täällä min yksinämme… Enkö saa kutsua sisaria?"