Hollantilainen yliamiraali oli luuvalon murtama, kuten melkein kaikki sen aikaiset vanhemmat soturit. Se ei johtunut ainoastaan alinomaisista kahakoista, vaan vielä enemmän pidoista ja monista maljoista, joissa kaikkien piti olla mukana. Hän ei voinut seistä, vaan istui kannella nojatuolissa. Mutta siitä hän ohjasi väkeänsä. Yhteislaukaus toisensa perään rätisi tupruavista aukoista ruotsalaisten amiraalilaivaa vastaan, ja peräsin rikkiammuttuna täytyi sen vihdoin etsiä suojaa Kronborgin kanuunansuiden alta. Valleilta vyöryi lakkaamaton ukkonen, mutta luodit sihisivät yli aallonharjojen ja laivanhylkysirpaleiden, pääsemättä perille, ja vihollislaivaston purjeet liitivät ohi Kööpenhaminaa kohti.
Talvi tuli vähitellen lumineen, ja Kööpenhaminan ulkopuolella värisivät vilusta ruotsalaiset maaluolissaan. Eräänä yönä tuli ankara lumipyry, ja silloin he tekivät hyökkäyksen. Jottei heitä hurmattaisi, vetivät he ylleen valkoiset paidat ja sitoivat sitten olkia hattunsa ja käsivartensa ympärille kenttämerkiksi. Laulaen hyökkäsivät he eteenpäin, mutta se tuliseppele, joka pian syttyi ympäri koko Kööpenhaminan, ilmaisi, että heitä odotettiin. Hoviherrat, ylioppilaat ja hollantilaiset merimiehet taistelivat valleilla kylki kyljessä. Tukkeja ja kiviä vyörytettiin alas ruotsalaisten rynnäkkötikapuille, ja naiset kantoivat kattiloissa tulikuumaa vettä, jonka he heittivät heidän päällensä. Kuolevien ja kuolleitten välissä jatkoivat he raivoisaa taistelua juoksukaivannoissa, kunnes heidän vihdoin jälleen täytyi kääntyä ympäri maaluoliinsa ja mökkeihinsä. Veripisarat värjäsivät heidän askeleensa lumessa, ja takaapäin kajahtelivat aamunkoitossa ilolaukaukset pelastetusta kaupungista.
Rauhan solmiminen tuli nyt Euroopan valtiomiesten toivomukseksi, mutta Kaarle Kustaa ei tahtonut pakosta pistää miekkaansa huotraan. Ensin sen piti saada muinainen loistonsa. Kovia tuomioita sai hän kuulla. Ja häntä kutsuttiin sanansasyöjäksi ja rauhanrikkojaksi. Viholliset huusivat toisilleen, että hän oli tahrannut soturikunniansa. Katkeroituneena vastuksistaan läksi hän Gööteporiin neuvottelemaan säätyjen kanssa. "Ei ole", sanoi hän, "enää ketään, joka tahtoo valjastaa hevostaan yhteen meidän kanssamme."
Sairas oli hän jo ennestään, mutta nyt tuli kuume ja vilutauti, ja lääkäreiden oli vaikea saada työintoista miestä pysymään makuuhuoneessaan. Vaivat kasvoivat, ja hän istui enimmäkseen nojatuolissa. "Minä en ole, niinkuin minun olisi pitänyt, aina voinut pitää huolta Ruotsin sisäisestä hoidosta", sanoi hän tuntiessaan elinvoimansa sammuvan. "Mutta koskaan en ole kammonut valvontaa tai työtä, vaaroja tahi huolia, hellettä tahi vilua, nälkää tahi janoa."
Kuoltuaan käärittiin hänet kuolinliinaan, mikä sopi uupumattomalle soturikuninkaalle, joka oli kantanut suurvallan kruunua. Hänet puettiin purppurapukuun, käsiin pantiin omena ja valtikka ja sivulle asetettiin miekka ja avain, kaikki kullasta. Ruumiin edessä kannettiin mustaa surulippua, ja suurella komeudella vietiin se vaskirumpujen kaikuessa Ritariholman kirkkoon Tukholmaan.
Dahlberg pysyi sitten aina yhtenä maan kelvollisimmista miehistä, ja sotasaaliista rikas Wrangel sai oppia, että rauhantoimia saattaa olla yhtä vaikea hoitaa kuin konsana sodan. Korfits Ulfeld jatkoi isänmaansa vaihtamista. Kööpenhaminassa revittiin hänen talonsa pohjiaan myöten, ja raivatulle paikalle pystytettiin kivi päällekirjoituksella: "Petturi Korfits Ulfeldille ikuiseksi häpeäksi ja häväistykseksi." Henkipattona, valepuvussa, kaikkialla turvattomana harhaili hän ympäri poikineen ja sanoi itseään heidän opettajakseen. Hän kuoli vihdoin veneessä, Rheinjoella, ja sanottiin, että hänen poikansa salaa hautasivat hänen ruumiinsa erään rannalla olevan puun alle.
Aika riensi ja monet talvimyrskyt heittivät lumensa ristikkoikkunoista siihen holviin, missä Kaarle Kustaan hopeoitu tina-arkku mureni ja tummui. Kerran tuhatkahdeksansataa-luvulla oli Mikonpäivän aikana tehtävä muutamia töitä muistorikkaassa hautakirkossa. Työntekijäin joukossa oli Drake-niminen kaavailija. Kerran, ollessaan hetkisen yksin, hiipi hän alas holviin.
Siellä nosti hän hieman raskaan kannen toista päätä ja pani halon kiilaksi väliin. Sitten pisti hän kätensä mustaan kuiluun. Hävitys ja multa, se on kaiken maallisen loiston loppu, ja siellä lepäsi nyt muinainen kuningas kosteudesta märissä rievuissa, kuten köyhin kerjäläinen. Drake kopeloitsi maatuneita jäännöksiä, ja vähitellen sai hän esille kultaisen avaimen, valtikan ja miekankahvan. Hän kääri kaiken yksinkertaiseen liinaan ja kätki sitten varastetun tavaran äitinsä luokse, joka oli suutarinleski Ladugårdslandetissa.
Muutamien päivien kuluttua pyysi köyhä muori ajurin vaimolta saada lainata puntaria punnitakseen muutamia harvinaisia esineitä. Hämmästyksekseen sai ajurinvaimo silloin nähdä kulta-avaimen, joka oli niin suuri, että se olisi voinut sopia taivaanvaltakunnan porttiin. Drake jatkoi, kuten oli alkanutkin, Ritariholman kirkon haudoista varastamista ja teettipä vielä itselleen upeat pyhäliivitkin samettipalasta, jonka oli saanut eräästä arkusta. Kauhistunut ajurinvaimo ei kuitenkaan voinut kantaa arvoitusmaista salaisuuttaan, vaan meni poliisimiehen luokse ja kertoi, mitä oli nähnyt. Ruumiinryöstäjä otettiin silloin kiinni ja sai rangaistuksensa.
Siten joutuivat kalleudet jälleen oikeaan paikkaansa. Se avain, jolla kymmenes Kaarle voittojensa keskipäiväloistossa oli halunnut saada vääntää Itämeren lukkoa, jäi sitävastoin pohjoismaiseksi kuninkaanuneksi, joka ei koskaan toteutunut.