Eräs torvenpuhaltaja ratsasti sangen vikkelästi saaren pieneen linnoitukseen ja kehoitti miehistöä antautumaan, mutta päällikkö kehoitti häntä menemään hiiteen. Keskiyön aikana huomasivat kuitenkin ruotsalaiset, että joukko lyhtyjä lähestyi yli kentän. Ne olivat linnalaisia, jotka saapuivat hieromaan sopimusta, ja seuraavana aamuna täytyi päällikön kauniisti antaa esiin linnoituksen avain. Sitten oli ruotsalaisten helppo samota yli pienempien salmien aina Sellannin eteläisimpään kärkeen asti.
Tuossa lähestyi reki, siinä oli muutamia lähettiläitä, jotka tahtoivat keskustella rauhasta. He tuijottivat hämmästyneinä, sillä kaikkein vähimmin he olivat odottaneet nyt jo tapaavansa kuninkaan Sellannin manterella. "Jumala on osoittanut minulle tien", sanoi tämä täynnä kuohuvaa uhmaa. "Hän rakensi minulle sillan, enkä minä voinut muuta kuin käydä yli."
Lumi oli huoneitten korkuisissa kinoksissa, eivätkä lähettiläät säästäneet varottavia kehoituksia. Eteenpäin kävi kuitenkin alinomaa marssi, vaikka joukon oli vaikea raivata itselleen tietä. "Antakaa meille vain kolme päivää!" pyysivät lähetit, saapuessaan jälleen kuninkaan luokse. Mutta hän vastasi: "Ei kolmea tuntiakaan!" Hänen edessään pakenivat kauhistuneet maalaiset Kööpenhaminan vallien taakse, jotka kauvan olivat olleet rappeennuksissa, niin että pensaita ja puita kasvoi alas vierineiden kivien välissä.
Rauhanvälittäjien oli tapana kokoontua erään ruotsalaisen asumaan huoneeseen. Kerran, kun muutamat tanskalaiset herrat tulivat sisään, lepäsi tämä kokoonvedettyjen sängynverhojen takana, niin että he eivät häntä huomanneet. Hän kuuli silloin, miten he kuiskasivat, että he taipuisivat kaikkiin Kaarle Kustaan koviin vaatimuksiin. Mitään muukalaisia tahi vihollisia laivoja ei tästä lähtien laskettaisi sisälle salmista, vaan molemmat kansat solmisivat pohjoismaisen veljesliiton. Bornholmin, Blekingin, Skånen, Hallannin, Bohusläänin, kaikki olivat tanskalaiset päättäneet jättää hänelle. Vasta kun tuli kysymys Trondhjemistä, aikoivat he olla olevinaan aivan taipumattomia ja nousta ylös tuoleiltaan. Hetkisen kuluttua menivät he matkoihinsa. Mutta kun sitten tuli puhe Trondhjemistä, tiesi Kaarle Kustaan välittäjä vastauksen. Heti kun tanskalaiset kohosivat, lykkäsi hänkin taaksepäin tuolinsa ikäänkuin lähteäkseen. Silloin istuutuivat hämmästyneet tanskalaiset jälleen ja lupasivat siinäkin kohdassa noudattaa hänen pyyntöänsä. Unohtumaton rauhanpäätös allekirjoitettiin vihdoin Roeskildessa, ja kun tanskalainen valtakunnanhovimestari tarttui kynään, huokasi hän: "Ah, jospa en olisi koskaan oppinut kirjoittamaan!"
Fredriksborgin huvilinnassa sytytettiin vahakynttilät kristallikruunuihin, ja loistavissa pidoissa istui Kaarle Kustaa vieraana. Korfits Ulfeld sai punaa poskiinsa, nähdessään muinaisen kuningasparin ja vihatun isänmaansa niin nöyryytettynä. Mutta kuningas Fredrik ja hänen kopea puolisonsa salasivat syvän surunsa ja osoittivat Kaarle Kustaalle kaikkea kunnioitusta, eikä mikään nurjamielisyyden näyttäminen häirinnyt niitä juhlia, joita melkein muserrettu kansa antoi voittajalleen. Fredrik kuninkaan jahdilla purjehti hän Skånen rannalle, joka nyt oli hänen ja joka kaiketi aina näytti olleen aiottu kuulumaan Ruotsinmaahan. Metsään tahi puron vierelle pystytetty kivi ei enää merkinnyt maanrajaa. Meri ja sen lavea pinta oli nyt rajana.
Kuitenkaan ei levosta tullut mitään, sillä ennen kuin pyökkimetsät olivat kellastuneet syksyksi, kävi kauhunhuuto yli Sellannin, että ruotsalaiset odottamatta olivat nousseet maihin uudelleen. Mitä oli sitten tapahtunut, koska veljet sillä tavalla kävivät veljiensä kimppuun. Tähän kysymykseen tiesi Kaarle Kustaa vastauksen, ja ääni vapisi kuohuvasta vihasta. Miksi hän oli ennen samonnut Puolan halki? Se tapahtui sitä varten, että uusilla valloituksilla voisi turvata sen, mitä muinaisilla pitkillä sodilla oli voitettu, ja tehdä Itämeren merenlahdeksi, jonka kaikilla rannoilla olisi ruotsalaisia alusmaita. Mutta hollantilaisilla oli tapana risteillä siellä omilla kauppalaivoillaan. Heillä ei ollut ollenkaan halua tulla sieltä suljetuiksi, vaan he varustivat jo laivastoa käydäkseen hänen selkäänsä, mutta tanskalaisten lupaamaa apua hän sai odottaa. Kaarle Kustaa oli liiaksi sotauros ollakseen heti vihaisesti iskemättä, omia rauhanlupauksiaan ajattelematta. "He eivät usko meihin emmekä mekään heihin", sanoi hän ja puhalsi huulillaan. "Mitä meitä auttavat silloin kaikki veljelliset vakuutukset? Minä vien pois heidän kopean aatelistonsa Inkerinmaahan. Ruotsin kruunua minä olen kantava päässäni, mutta Tanskan kruunun täytyy olla alempana pöydällä. Ymmärrättekö, hyvät herrat! Minä teen Tanskan ja Norjan voittomaikseni ja Juutinrauman Itämeren lukoksi. Sen avainta minä kannan kuin hyvä emäntä vastaisuudessa tässä vyössäni." Hän löi kalpaansa, niin että se kilahti.
Hänen joukkonsa oli harvalukuinen, mutta joka mies oli hänestä yhtä hyvä kuin kokonainen ratsuparvi. Ja kuitenkin vei hän heitä ainoastaan hitaisesti eteenpäin, hän, joka muutoin sellaisella kuumuudella janosi taistelua. Oli kuin rauhanrikoksen mukana joku paha henki olisi lamauttanut hänen askeleitaan. "Minun viisas Dahlbergini on jo ollut Kööpenhaminassa vakoilemassa", sanoi hän täynnä uhmaavaa halua yllyttää taisteluun kaikki ne viholliset Euroopassa, joita nopeasti kasvoi maasta. "Vallit ovat vielä palasiksi luhistuneina ja kanuunat ilman lavetteja. Juoksuhaudat ovat kuivuneet, eikä pieni miehistö kelpaa muuhun kuin täyttämään tupakkapiippujaan."
Hänen ratsastaessaan kukkulalle Kööpenhaminan edustalle kohtasi häntä kuitenkin tulimeri. Tanskalaiset olivat itse pistäneet esikaupunkinsa tuleen. "Jos nyt käymme heti taisteluun", selitti aina neuvokas Dahlberg, "otan hevosilla ja vaunuilla ajaakseni hyökkäävien etunenässä yli sekä hautojen että vallien suoraapäätä kaupunkiin". Mutta kenraalit seisoivat sovuttomina ja, kuten Kaarle Kustaa, epäilyn lamauttamina. "Pohjan ryöstölinnut ovat jälleen kimpussamme", huusivat tanskalaiset, ja kuningas Fredrik lupasi kernaammin kuolla aisoissaan kuin väistyä. Vallilla näkyi pian se teltta, jossa hän asui päivät ja yöt, ja peljästymättä kulki hän ympäriinsä vinkuvien luotien keskellä. Jokainen talonisäntä varusti itselleen ammeellisen vettä ja kostean häränvuodan, voidakseen sammuttaa liekkejä, jos ruotsalaisten tulipallot sattuisivat sytyttämään katon tuleen. Kadut jäivät autioiksi, sillä kaikki kiiruhtivat valleille lapioineen ja työntökärryineen ruvetakseen panemaan niitä nopeasti kuntoon. Aatelisherrat, ylioppilaat, liikemiehet, kisällit, kaikki työskentelivät samalla innolla, ja naisetkin, jotka tulivat ulos ruokakoreilleen, auttoivat miehiään kantamalla multaa.
Miten olikaan, niin lähestyi kolmekymmentäviisi hollantilaista laivaa Juutinraumaa auttaakseen tanskalaisia, ja Kaarle Kustaa kiiruhti Kronborgin linnaan. Siellä hän seisoi harmistuneena ja levottomana valleilla rantaa pieksävien laineiden ääressä, ja ylhäältä linnan ikkunasta näkyivät hovinaisten kiharaisten päitten joukosta hänen puolisonsa, Hedvig Eleonoran kasvot. Hän oli tottunut sodan melskeeseen, mutta tänään painoivat hänen mieltään synkät aavistukset.
Tuuli virkeni, ja myötätuulta ohjasi vihollinen laivasto ruotsalaista vastaan. Käsivarsiinsa luottaminen ja jokaisen lähelle tulevan laivan valtaaminen, se oli ruotsalaisen taistelutapaa. Se, joka ei tuntenut itseään kyllin voimakkaaksi, saattoi yhtä hyvin jäädä rannalle. Kaarle Kustaa puristi kaukolasia, sillä se, mitä hän näki, antoi hänelle aluksi rohkeutta, mutta masenti vähitellen hänen toivonsa. Syysaurinko oli äsken kohonnut yli veden ja loisti laivojen korkeiden peräkeulojen lasi-ikkunoihin. Jokaisessa laivankeulassa oli jonkun merenhaltijan tahi siivekkään, kypärääkantavan sodanjumalan runsaasti kullattu kuva ja ne viittasivat verenhimoisesti eteensä kolmikärkisillä keihäillään tahi ojennetuilla käsillään. Siinä iski yhteen noin kahdeksankymmentä purjehtijaa, ja ainoastaan ruotsalaisten puolelta sinkahutti lähes kaksituhatta kanuunaa hävittäviä salamoitaan. Savurenkaat kiemurtelivat ilmassa kuin isosta tupakkapiipusta. Wrangel johti ruotsalaisia ja vaahtoavaa vauhtia meni hänen upea amiraalilaivansa vihollista vastaan. Veren peittämänä taisteli toinen hollantilaisista alipäälliköistä vihdoin polvillaan, ja kun hän oli pakotettu jättämään miekkansa, kaatui hän ja kuoli. Hänen laivansa lipun kiskaisivat ruotsalaiset alas, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä vajosi laiva aaltoihin.