Kaarle Kustaa ei ollut saanut unta silmäänsä. Juuri uskaliaimmissa yrityksissä oli onni hänelle aina ollut suopein. Epäily ja uhkamielisyys taistelivat hänen soturisielussaan, ja ajatustensa kiihdyttämänä lepäsi hän puoliksi istuallaan vuoteellaan sinne tänne käänneltyjen tyynyjen välissä. Yömyssy oli heitetty kauvas lattialle. Hänen kyyhkysmäiset silmänsä ja matala otsansa jakauksella olevan tukan alla muistuttivat melkein naista. Käsivarren ympärillä oli hänellä side, vetohaava, jonka piti vetää pois epäterveellisiä nesteitä. Mutta sitten teki hän ylpeän liikkeen päällään, ja kynttilänvalo osui hänen kasvojensa leveään aliosaan. Avoimesta paidasta vilahti hänen rintansa ja toinen hartiansa kuin kuperat kalliot, ja puuhunleikatut pienet jättiläiset sängyn patsaissa näyttivät pitävän hänelle seuraa kuin hyvät toverit. Hän siirsi kynttilää syrjään ja katseli Dahlbergia. Nyt lensi kyyhkynen matkoihinsa, ja kulmakarvain alta salamoi. Kahden kansan kohtalo vapisi sillä hetkellä hänen kädessään.
"Omantuntosi nimessä", sanoi hän ankarasti. "Puhu suoraan. Voitko viedä meidät yli?"
"Pääni uskallan antaa pantiksi, vaikka se on vähäarvoinen", sanoi Dahlberg. "Minä vien armeijan yli, olkoonpa siinä vaikka kolme kertaa satatuhatta miestä."
"Sinun tuleekin se tehdä!" huudahti Kaarle Kustaa, ikäänkuin olisi saanut mielijohteen, ja heitti peiton syrjään. "Minä tahdon Herran nimessä uskaltaa, sanokootpa sitten Wrangel ja Ulfeld mitä tahansa."
Dahlberg kiiruhti ulos, ja portaissa ja ovissa alkoi kuulua liikettä ja kolinaa. Mutta kun Wrangel aamulla sai kuulla, mitä tulisi tapahtumaan, meni hän suuttuneena Dahlbergin luokse. "Häpeä teille, joka panette vaaraan hänen majesteettinsa sekä kruunun että valtikan!" jyrisi hän. Ja harmiin sekaantui kateus sitä kohtaan, jonka oli onnistunut saada kuningas kallistamaan korvansa neuvoilleen.
"Ei, rehellisenä miehenä minä pidän lupaukseni", vastasi Dahlberg ja ratsasti pois.
Pimeä vallitsi vielä, kun ratsuväki alkoi marssia lumenpeittämälle merelle. Rikkipoljettu ja märkä lumi kohosi korkealle hevosten koipien ympärille, ja takimmaisten täytyi kulkea kahlaamalla eteenpäin. Edessä oli hiljaista ja autiota ja sivulla aukeni tyhjä näköpiiri. Ei kukaan miehistöstä tiennyt, miten kauvan vahvaa jäätä oli vielä lotisevan ja roiskuvan veden alla. Päivemmällä pääsivät nälkäiset joukot vihdoinkin Langelantiin, ja torvet puhalsivat levähdykseen. Mutta pakkanen oli yltynyt ja muuttanut sekä ruuan että juoman koviksi möhkäleiksi, joita täytyi koputtaa rikki kirveellä ja pyssynperillä. Viini ja olut maistuivat jäävedeltä. Oli oikein Kaarle Kustaan maun mukaista, että hän oli ulkona vaaroissa eikä enää istunut kuninkaallisen pöytänsä ääressä.
Kun pahin nälkä oli tyydytetty, nousi hän ylös, sillä vielä oli jäljellä vaarallisin uhkapeli. Hänen edessään oli levein salmi, ja vielä oli viisi ruotsinvirstaa Lålannin rantaan.
"Nyt, Dahlberg", sanoi hän hilpeästi, "on sinun pidettävä sanasi ja näytettävä meille tie!"
Dahlberg keikahutti itsensä taas satulaan, ja mustalta pilkulta näytti hän pian katoavassa etäisyydessä kaartelevan, pitkän soturirivin edessä. Hetkisen viipyi kuningas ja katseli kaukolasilla hänen rohkeata kulkuaan. Sitten kiiruhti hän seuraamaan muita. Vielä syvemmäksi tuli nyt hiljaisuus, ja helmikuun aurinko alkoi vähitellen laskeutua ja kullata pilviä, mutta aikoja ennen hämärän laskemista ilmaisi kaukainen riemu, että Dahlberg oli pitänyt sanansa. Urotyö oli suoritettu. Ruotsalaiset seisoivat Lålannin rannalla. Wrangel uskoi tuskin korviaan, kun pikaviesti kutsui häntä tulemaan jäljestä jalkaväen kanssa.