Muutamien päivien jälkeen levisi kuitenkin ruotsalaisten silmien eteen uusi, vielä laajempi jääaavikko, joka harmaassa sumussa näytti melkein äärettömältä. Se oli Iso Belt.
Eräänä iltana istui Kaarle Kustaa Dalhemin luostarissa aterioiden kaikessa rauhassa. Koko pöytä oli täynnä maljoja, jotka olivat jalan korkuiset, ja hänen päällikkönsä levittivät koipensa ja maistelivat hyvällä halulla. Itse hän oli varsin oppinut ja hyvin kasvatettu herra. Mutta sota oli tullut hänen elämäkseen, eikä ainoastaan viini, vaan myöskin menestys tekivät hänet myrskyisän hilpeäksi. Puolassa oli tapahtunut, että hän kahteenkymmeneen vuorokauteen ei ollut antanut itselleen aikaa riisua vaatteita päältään, ja hän kutsui mukavuutta suureksi synniksi. Mutta lepohetkinään hän tahtoi tuntea olevansa kuin soturi teltissään ja ahkerasti katsoa maljan pohjaan. Viisitoista ruhtinaanpoikaa oli käynyt hänen luonaan sotaopissa. Rohkeassa taitavuudessa ei ollut hänen vertaistaan, ja kaikkialla hän saavutti hämmästystä ja ihailua. Hyvänsävyisesti ja sydämen halusta käytteli hän myöskin suuria sanoja, puhuessaan mahdistaan. Silloin paisuivat posket ja huulet, ja malja tyhjeni nopeasti.
Hänen nyt siinä istuessaan ja jutellessaan uutta ja vanhaa, astui sisään solakka ja voimakas mies. Hänen nimensä oli Eerik Dahlberg, ja hänen soikeat kasvonsa olivat syvästi ajattelevaiset. Puhtaitten tapojensa taitonsa ja kohteliaan käytöksensä vuoksi oli hän oikean pohjoismaalaisen perikuva. Hänen ympärillään oli aina raitis ja vilpoisa ilma kuin korkealla vuorella olevan männyn. Ajatelkaapas, jos hän nyt tänä iltana olisi hetkeksi tahtonut istuutua kertomaan kohtaloistaan. Miten paljon olisikaan ahavoittuneilla taistelijoilla silloin ollut kuunneltavaa. Koskaan ei hän arvellut, milloin oli kysymyksessä valepuvussa hiipiminen leskelle vihollista tahi pimeässä yössä kapuaminen vallin yli vakoilemaan. Kerran eräällä ratsumatkalla sairastui hän ruttoon ja ohjasi puoleksi nukuksissa kuumehoureessa hevosensa syvään metsään. Joskus hän laskeutui hevosen selästä ja ojentautui maahan lepuuttaakseen pakottavia jäseniään, mutta hän uupui uupumistaan siihen määrin, että hänen sitten joka kerta täytyi ryömiä takaisin uskollisen hevosensa luokse. Vihdoin hän tuli erääseen kapakkaan ja hänelle tehtiin vuode penkille. Hän sai silloin kuulla, että eräs kalastaja parka istui valitellen kapakoitsijalle köyhyyttään ja miten hänen pienet lapsensa näkivät nälkää. Mikäli Dahlberg kykeni sekavassa tilassaan, kohosi hän kyynärpäälleen, kestitytti hyvin hätään joutunutta ja pisti ystävällisesti muutamia rahoja hänen käteensä. Seuraavana päivänä kävi niin, että kalastaja palasi ja huomasi, että kapakoitsija kauhistuneena oli kantanut ruttosairaan vieraan rannalle yksinäisyyteen kuolemaan. Kalastaja teki hänelle vuoteen veneeseensä, peitti sen purjeella ja kätki kaislistoon. Sitten hän palasi usein hyväntekijänsä luokse tuoden ruokaa ja virvokkeita ja hoiteli häntä. Kokonaisen kuukauden lepäsi Dahlberg puoleksi tajuttomana veneessä, kunnes ruttopaise puhkesi, ja hän jälleen rupesi virkistymään. Kalastaja kantoi hänet silloin kotiin viheliäiseen savi- ja olkimajaansa. Kun kovat ratsusaappaat riisuttiin, olivat jalat aivan mustat ja niin paisuneet, että Dahlberg ei koskaan luullut voivansa niillä kävellä. "Hurskaan muukalaisen vuoksi Jumala pitää suojelevan kätensä meidän vähäisen majamme yllä", änkyttivät kuitenkin kalastaja ja hänen vaimonsa, sillä rutto säästi kaikki heidän matalan kattonsa alla, mutta levitti kuolemaa toisiin tupiin. Kun Dahlberg vihdoin tuli niin terveeksi, että hänet saattoi ohjata kirkkomaalle, osoitti kalastaja hänelle siellä ruumisarkkua, jonka hän oli hankkinut hänen hautaamistansa varten.
Sellaiselle miehelle ei ollut olemassa mitään vaaroja, ja lujalla luottamuksella hän astui kuninkaan pöydän ääreen. "Kas tässä on minulla jään paksuuden mitta", sanoi hän selvästi ja päättävästi ja näytti syväuurteista keppiä. Kahdeksankymmenen ratsastavan itägööttiläisen kanssa olen ollut Beltillä Irlannissa asti ja todistukseksi siepannut mukaani kotiin pari tanskalaista.
Kaarle Kustaa löi kätensä yhteen. "Nyt, veli Fredrik", huudahti hän ja näki ajatuksissaan jo Tanskan kuninkaan edessään, "nyt me keskustelemme hyvällä ruotsinkielellä!"
Hevoset valjastettiin, ja Dahlberg rinnallaan ajoi Kaarle Kustaa nopeaa ravia etevimpien sotaherrojen majaan Nyborgiin. Kello oli kaksi yöllä ja nurkissa alkoi kuulua epäilyttävää suojasäätä ennustava lotinaa. Unenkohmelossa hieroivat herrat silmiään, haukottelivat hetkisen ja mittelivät Dahlbergia epäsuopein katsein.
Wrangel, valtakunnan amiraali, ei kuulunut pelkureihin. Sillalla Dechin luona, missä Tilly kaatui, oli hänellä ollut ensimäinen suuri ottelunsa ja sitten Kristiinan päivinä oli hän johtanut koko sotajoukkoa. Upporikkaaksi oli hän tullut saaliista ja halusi yhä uutta. Hän tiesi, että Sellannissa, Tanskan sydämessä, oli sekä hopeaa että kultaa. Sinne meni nyt tie yli Dalannin ja siellä oli Kööpenhamina. Mutta hän työnsi ulospäin pitkän leukansa ja pani käsivartensa ristiin. "Katolta tippuu vettä", sanoi hän karheasti. "Jos meitä kohtaa jäällä suojasäämyrsky, saavat sekä kuningas että sotamiehet siellä ristittömän haudan. Se joka on kylliksi tyhmänrohkea kopeillakseen sellaisilla hulluilla neuvoilla, saa jäädä häväistyksi lorunpuhujaksi eliniäkseen."
Eräs hänen vieressään olevista herroista korjasi mustaa silkkikalottiaan ja pani kätensä ohuelle poskelleen. Hänen silmänsä harhailivat epäluottavasti yli huoneen, väsyneinä, uupuneina, ikäänkuin ilman sisällistä loistoa. "Kuulkaa, hyvä Dahlberg", sanoi hän murteellisella kielellä. "Niin totta kuin minä olen tanskalaissyntyinen ylimys ja nimeni on Korfits Ulfeld, se on hulluutta. Tarvitseeko minun muistuttaa, että minä en huvin vuoksi paennut kodistani ja konnustani kuningasparin vuoksi, joka oli halveksinut aateliston oikeutta. Aateli, se on vapaus. Minä toivon, että koko Tanskanmaa olisi käsissäni kuin nenäliina ja että voisin repiä sen keskeltä kahtia. Ja kuitenkin minä sanon: Menkää levolle, ystäväni, älkääkä uneksiko vievänne sotajoukkoa yli suojaisen meren!"
Pahantuulisena ja neuvottomana toivotti Kaarle Kustaa hyvää yötä ja jätti molempien herrojen tehtäväksi Dahlbergin läksyttämisen hänen ajattelemattomuudestaan. Alakuloisena ja murheellisena meni tämä vihdoin kaupunkimajaansa.
Mutta kun hän pani pois kalvan ja alkoi avata takkiaan, tuli hengästynyt henkivartija ja kuiskasi, että hänen pitäisi seurata häntä heti takaisin kuninkaan luokse.