Itämeren avain.
Vahtimiehet hengittivät käsiinsä ja hieroivat korviaan. Ne olivat karaistuja, kunnianverhoamia sotavanhuksia, jotka olivat saaneet nahkansa parkituksi ja kärvennetyksi mitä seikkailumaisimmissa voittoretkissä. Väsymättä he olivat seuranneet Kaarle Kustaata Puolan halki, nukkuneet jäätyneillä mättäillä, puolustautuneet kiväärinperillä ja tottuneet sokeasti uskomaan hänen onneensa. Nyt he seisoivat Juutin rannalla, ja lumi tuiskusi kuin vaahto pitkin lainehtivia kinoksia. Vaikka yö oli pimeä, saattoi silmä varsin hyvin seurata maata ja valkopukuisia lakeuksia.
"Äsken saimme juosta Itämeren ympäri Puolasta saakka ehtiäksemme tänne", murisi eräs palvelijoista katse käännettynä kauvas pimeyttä kohti, missä Vähä Belt oli jäätyneenä kuin jääkenttä. Lyötyään hetkisen aikaa nyrkillä jalkaansa, jota pakotti ja kirvelsi repaleisessa saappaassa, jatkoi hän: "Silloin minun mielestäni oli raskasta rämpiä savessa musketti olalla. Mutta nyt minä tunnen, että paikoillaan seisominen on vielä pahempaa. Koettakoon sitä ken voipi!"
"Olisipa meillä edes kannullinen kuumaa maitoa", vastasi toveri, polkien pyörylän lumeen. "Väitetään, että itse keisari on houkutellut tanskalaisia iskemään meidän selkäämme tässä sodassa, meidän ollessamme toisella taholla. Miten se on päättyvä? Miten pääsemme yli näiden saarien? Suojailma, niin odotteleppa sitä, jos sinulla ensin on seitsemän turkkia päällesi panna! Nyt ei mikään laiva voi tulla tänne. Miesmuistiin ei kukaan ole kuullut sellaisesta talvesta."
Toinen kumartui jälleen ja hieroi kaikin voimin polviaan. "Kolme päivää sitten oli virta tuolla ulkona niin avoin, että vesi kimalsi", puuttui hän puheeseen. "Jollei se jäädy vieläkin kovemmaksi, saat lähettää kotiin terveisiä äidille. Mutta seis … Kuulitko mitään?"
Komennushuuto kuului sumusta, ja vahtisoturit iskivät heti kantapäänsä yhteen ja heittivät musketit olalleen. Torvet räikyivät kaukaa ja saivat vastauksen. Hevoset korskuivat ja ratsuväki alkoi jo vaarallisen matkansa jäällä. Kanuunavaunut vierivät raskaasti eteenpäin lumessa, joka tarttui pyöriin, niin että ne tulivat muodottoman suuriksi ja leveiksi. Takimaisena tuli vihdoin jalkaväki ja vetäytyi syrjemmäksi. Palelevat etuvartijat saivat nyt jälleen maistaa, miltä tuntui kävellä itsensä lämpöiseksi.
Vähitellen päivä koitti, ja talvipäivän valossa kulki sotajoukko yli leveän salmen, joka oli merenlahden vertainen. Ratsumiehet laskeutuivat hevostensa selästä ja hajaantuivat. Vaarallisimmille paikoille oli jo edeltäkäsin vedetty tukkeja ja lautoja. Joka askeleella saattoi nariseva ja keinuva jää murtua. Vasta kun ratsumiehet huomasivat, että heillä oli jälleen vankempi jää jalkojen alla, nousivat he uudelleen satulaan. Pian he olivat toisella rannalla ja täydessä taistelussa tanskalaisten kanssa.
Kaarle Kustaa hyökkäsi sillä aikaa eteenpäin vasemman siiven keralla käydäkseen vihollisen kimppuun sivulta. Nuoruudestaan alkaen oli Hän ihastuksella lukenut Aleksanterin ja Caesarin urotöistä. Sydän ilosta sykkien näki hän, että onni lakkaamatta seurasi rohkeaa, sillä pakkasta jatkui. Lumi ja pakkanen, ruotsalaisten vanhat liittolaiset, näyttivät jälleen tahtovansa auttaa heitä ja tällä kertaa voittoihin, joista he tuskin olivat voineet uneksiakaan.
Äkkiä hän kuuli huutoa ja valitusta ja kääntyi kiivaasti. Jäälautta halkesi ja kohosi hänen takanaan, ja joukko ratsumiehiä ja hevosia kamppaili jo pyörteissä voimatta pelastua. Hänen omansakin ja Ranskan lähettilään vaunut vajosivat syvyyteen, ja siellä ne kai ovat tänäänkin kuolleine valjakkohevosineen alhaalla pohjasavessa Beltin aaltojen alla. Hän kiiruhti silloin sen suuren avannon reunalle asti, joka tuli niin monen haudaksi, ja kehoitti särkyneitä rivejä seuraamaan itseään ja heittäytymään rannalle taistelun tuoksinaan.
Siellä täytyi tanskalaisten vihdoinkin heittää aseensa, ja eteenpäin kulki voittokulkue yli koko Fyn-saaren.