Hän jatkoi sitten riemuretkeään halki Italian, ja Loretton pyhiinvaelluspaikalla kiinnitti hän Maariankuvan päähän timanttisen ja rubiinisen seppeleen. Roomaan hän tuli valkoisella hevosella, itse puettuna puolittain mieheksi, puolittain naiseksi, lyhyeen hameeseen, ruumiinmukaiseen liivitakkiin, töyhtöinen miehenhattu kullankiharaisella tekotukalla. Rajattoman riemun vallitessa vietiin hänet Pietarinkirkkoon, paavin jalkain juureen.
Runoilijat, taiteilijat ja oppineet kiiruhtivat heti kokoontumaan nerokkaan maattoman kuningattaren ympärille, hämmästyneinä hänen tiedoistaan ja purevasta sukkeluudestaan. Kaunokirjallisten ajankulutustensa välillä osoitti hän joskus miesmäisyyttään. Enkelinlinnassa tarttui hän eräänä päivänä sytyttimeen ja laukaisi kanuunan, niin että luoti lensi suoraan yli talonkattojen ja osui erään palatsin porttiin. Hän tahtoi myöskin käydä Ranskan kuninkaan luona ja panttasi sekä helmensä että jalokivensä voidakseen esiintyä tarpeellisella komeudella. Silloin hän kerran eräässä kuninkaan linnassa suuttui tallimestariinsa niin, että muitta mutkitta antoi henkivartijainsa pistää hänet miekoilla kuoliaaksi. Sellainen vieras ei miellyttänyt ajan pitkään, ja jälleen hänen täytyi lähteä liikkeelle kaikkine palvelijoineen, hevosineen ja vaunuineen.
Ruotsiinkin hän suuntasi matkansa, mutta siellä hän sai kuulla kovia ja katkeria sanoja. Valkohapsinen arkkipiispa puhui närkästyneenä paavin viekkaasta taidosta houkutella puoleensa sieluja, mutta hän vastasi: "Hyvät herrat, minä tunnen paavin paremmin kuin te. Hän ei maksaisi neljää taalaria kaikista teidän sieluistanne yhteensä."
Vihdoin hän majoittui upeaan palatsiinsa Roomassa, missä hän eli kirjojensa ja vanhan Tukholman linnan taideaarteiden ympäröimänä. Mikäli hän vanhettui ja selkä koukistui, joutui hän yhä enemmän unohduksiin ja sai kuulla ivaa ja häväistystä muinaisten kiitoslaulujen asemesta. "Hän on nainen!" sanoi paavi olkapäitään kohauttaen, väsyneenä hänen omituisiin oikkuihinsa, ja kaikesta ivasta koski se häneen syvimmin.
Pietarinkirkon hautaholvissa näytetään hänen hautansa lattiassa olevan pienen kuperaksi muuratun korokkeen alla. Mutta ylhäällä kirkossa kohoaa korkea patsas muistona paavin voitosta ja ennen niin loistavasta ja juhlitusta Kristiinasta.
Useimmat suurmiehet hänen Ruotsin aikuisilta päiviltään olivat jo ennen häntä jättäneet ajallisuuden, ja Stiernhielm oli saanut leposijansa Sangan kirkossa Svartsjön seuduilla. 1700-luvun loppupuolella otettiin hänen arkkunsa hautaholvista alttarin alta ja lykättiin välinpitämättömästi syrjään kirkon tavara-aittaan. Ruotsalaisilla on se paha tapa, että he rikkovat haudan rauhan ja pyhyyden ja muuttavat kaikki isien kirkoissa. Arkku oli kuparinen ja koristettu kahdella hopealevyllä. Ja kuulkaa nyt, mitä tarina kertoo!
Tapahtui kerran, että kirkon hopeat varastettiin. Kun kirkkoherra alkoi katsella ympärilleen etsiäkseen jotakin jälkeä rikoksentekijästä, huomasi hän, että Stiernhielminkin arkku oli kadonnut. Heti nousi hän rattaillensa ja ajoi nopeaa ravia Tukholmaan, mennäkseen kultasepästä kultaseppään kysymään, olivatko he nähneet kadonnutta hopeatavaraa. Juuri hänen seisoessaan eräässä puodissa saapasti sinne häntä huomaamatta hänen oma renkinsä ja tarjosi kaupaksi vanhaa hopeaa.
Kultaseppä ei ollut asiaa huomaavinaan. Varovaisesti hän alkoi kuulustella renkiä, jonka vihdoin täytyi tehdä se vaikea tunnustus, että hän oli juuri etsitty varas. "Arkun", kertoi hän katuvaisena, "minä vein Hammarlottin metsään Igelnin järven toiselle puolelle. Siellä minä sen rikoin, ja luurangon minä kaivoin maahan mättäiden alle."
Kuparipalat hän oli jo myynyt, mutta hän ei voinut koskaan löytää sitä paikkaa, johon hän oli kätkenyt Stiernhielmin luut.
Maanpiirin suurimmassa temppelissä, jossa Kristuksen vallanpitäjällä on vielä valtaistuimensa alttarin vierellä, sai Kristiina kaukaisen hautansa. Avarassa metsässä uinuu ruotsalaisen runoustaiteen isä vattujen ja sammalten ja humisevien puitten alla.