Tavaraa ja kultaa katsoi hän mullaksi, mutta näyttääkseen, että hänen rakas äidinkielensä oli yhtä taipuisaa ja notkeaa kuin mikä muu kieli hyvänsä, sommitteli hän juhlanäytöksiä ja oivallisia runoja Kristiinalle. Runoja ja lauluja oli tehty ennenkin, mutta hän pakotti sanat kreikkalaiseen ja roomalaiseen tapaan määrätyssä tahdissa polkemaan pitkissä riveissä paperilla kuin sotamiehet, milloin komealta kajahtavina, milloin huimina ja hauskoina. Ja katsoppa, mikä ihme silloin tapahtui! Hänen hoidossaan kasvoi ja kypsyi yhä enemmän pieni sinisilmä lapsi. Se lapsi oli runoustaide, ja itse hän sai nimekseen "ruotsalaisen runoustaiteen isä".

Täten harjoitettiin kaunokirjallisia ja oppineita urheiluja nerokkaan kuningattaren ympärillä. Mutta ulkomaalaiset suosikit olivat joskus ainoastaan onnenonkijoita, jotka hän verhosi timanteilla ja tukaateilla ja joille hän antoi kullalla silattuja vaunuja korskuvine valjakkohevosineen. Päivät pyörivät juhlissa ja tanssinäytelmissä, ja puettuna paimenettareksi tanssi hän jumalien ja jumalattarien joukossa. Pian ei ollut enää mitään jäljellä tuhlattavaksi. Suurvallan päivinäkin oli hänen maansa liian köyhä pitääkseen pystyssä ulkomaalaista komeutta, ja kansa nurisi. Verotaakat olivat kasvaneet sodan aikana, ja talonpoika arveli, että hänen hevosensa olivat kyllin kauvan hölkyttäneet teillä kruunun kyytikoneina. Hänen tullessaan kaupunkiin olivat hänen korinsa ja säkkinsä punnittavat ja verotettavat tulliportilla. Aateli oli saanut niin paljon maata, että toisille säädyille tuli ahdasta, ja he alkoivat tyytymättöminä tunkeutua esiin ja toivoa uutta aikaa. Sellainen on aina oven edessä niin kauvan kun kansa elää ja sillä on voimia. Mutta suuri Oxenstierna oli murtunut ja vanha eikä tahtonut ymmärtää sitä uutuutta, että säätyjen pitäisi tulla toistensa kaltaisiksi kuin neljä siansorkkaa. Kristiina ei voinut myöskään poimia takaisin omaan taskuun, mitä hän itse oli lahjoittanut pois läänityksinä. Siihen tarvittiin uusi ja voimakkaampi käsi, ja hän tiesi, että sellainen oli Ölannissa. Väsyneenä ruotsalaisiin kuuli hän heidän tyytymätöntä mutinaansa, ja hänen ajatuksissaan selvisi houkutteleva uni, joka kasvoi kärsimättömäksi kaipuuksi. Miksi ei hän vihoviimein voisi lahjoittaa pois omaa raskasta kruunuaan ja neitseellisenä ja vapaana elää päiviään nerojen ja oppineiden keskellä etelän marmorisaleissa! Kuvateokset ja posliinit ja kirjat sälytettiin arkkuihin, jotka kannettiin linnan huoneista ja pantiin vaunuihin. Uteliaita arvailemisia kuiskittiin portaissa ja kyseliäät ihmiset ympäröivät ajureita hollituvissa. Oliko totta, oliko mahdollista, että kuningatar todellakin ajatteli muuttaa pois maastaan?

Niiden, joiden oli vaikea uskoa sitä, tarvitsi ainoastaan tyrkkiytyä esille niiden joukkojen välitse, joita eräänä päivänpaisteisena kesäkuun päivänä vilisi Upsalan linnan ulkopuoleisella kukkulalla. Valtaistuinteltan alla valtakunnansalissa nosti Kristiina omin käsin säkenöivän kruunun päästään. Kun kärpännahkavaippakin oli otettu olkapäiltä, pysähtyi hän alimmalle portaalle sileässä valkoisessa silkkihameessaan, viuhka kädessä. "Kiitän kaikkivaltiasta Jumalaa", lausui hän, "joka on antanut minun syntyä kuninkaallisesta suvusta ja kohottanut minut niin suuren ja mahtavan valtakunnan kuningattareksi. Kiitän myöskin niitä herroja, jotka minun alaikäisyyteni aikana ovat ohjanneet hallitusta, ja neuvoskuntaa ja säätyjä heidän uskollisuudestaan." Vihdoin ojensi hän kätensä Kaarle Kustaalle, joka oli mitä mustimmassa surupuvussa, ja ohjasi hänet sitä pöytää kohti valtaistuimen vierellä, missä kruunu oli häntä odottamassa. "Minä tunnen tarkoin ne korkeat ruhtinashyveet, jotka teitä kaunistavat", sanoi hän. "Niihin kiinnitin huomioni, en sukuun, valitessani teidät jälkeläisekseni. Ainoa kiitollisuus, mitä teiltä vaadin, on hellyys äitiäni kohtaan ja niiden palvelijoiden ja ystävien hoivaaminen, jotka minä tähän maahan jätän."

Muutamia tunteja sen jälkeen kuuluivat koraalit tuomiokirkosta, missä Kaarle X Kustaa kruunattiin. Sillä aikaa vaelsi Kristiina huvikseen kaupungin ulkopuolella kevein ja tyytyväisin askelin. Hän tunsi itsensä ylpeäksi siitä kuningatarta kohtaavasta harvinaisuudesta, että sai kuunnella kellojensoittoa ja kanuunilla ampumista oman seuraajansa kruunauksessa. Kyyneleisiä silmiä näki hän monia, ja myöhään yöllä, ajaessaan pois yli tasangon, kuuli hän äkkiä kavioidenkopsetta vaunujen takana. Se oli Kaarle Kustaa, uusi kuningas, joka ritarillisesti oli kiiruhtanut jäljestä seuratakseen häntä pitkän aikaa vaununikkunan ääressä.

Hän antoi sanoa kaikille ainoastaan matkustavansa ulkomaille terveysvettä juomaan. Sitten hän kyllä tulisi takaisin. Mutta pian vaunut keikkuivat nahkahihnoineen etelään, valtakunnanrajaa kohti, ja kylmästi ja merkitsevästi hymyillen näki hän linnojen ja kirkkojen vilahtelevan ohitse metsikköjen välitse. "Vihdoinkin vapaa" ajatteli hän, ja sydän löi nopeammin. "Niin, istukaa te vaan oluttuoppienne ääressä, jalot herrat, ja koetelkaa kehuvasti koivestanne luodin jälkeä, jonka saitte Breitenfeldissä tahi Lechin luona. Ja jyriskää te, rovastit, ryöstetyissä saarnastuoleissanne. Minä messutan oman mieleni mukaan. Vanhat paavilliset opit ovat väljiä ja tilavia vaippoja, mutta täällä minä en voi hengittää. Yksinkertaisena pohjoismaalaisparkana, kerettiläisenä en voi päästä etelämaisiin hoveihin. Kun paavi tervehtää Kustaa Aadolfin tytärtä, lupaan minä, että hän jo on katolilaiseksi kastettu."

Rajapurolla hyppäsi hän alas vaunuista ja juoksi innokkaasti Tanskan alueelle. Täällä hän kiiruhti pukeutumaan mieheksi. Kaksinhaaroin satulassa ajoi hän pois täyttä laukkaa huimaavaa vauhtia. Kalpa löi ratsusaapasta vasten. Miehenhattu ja taaja musta tekotukka kuumensivat hänen päätänsä, ja raskas pyssy painoi olkapäätä. Mutta se oli puku, jossa hän heti tunsi viihtyvänsä. Pölyn peittämänä heilutti hän ratsuvitsaansa, ja seurue oli joskus jäädä jälkeen.

Nyt ei hänen tarvinnut enää riidellä itsetietoisten neuvosherrain kanssa eikä kirjoittaa komeaa ja helähtelevää nimeänsä pitkäveteisten päätösten alle. Maailma oli avoinna, ja hän oli vapaa — mies! Kaikki surut olivat heitetyt pois kuin kulunut säkki, kaikki riemut jäljellä. Hädän rosoista leipää ei hänen tarvinnut koskaan syödä, sillä halveksittu Ruotsi kelpasi kyllä lähettämään runsaasti kultaisia eläkerahoja. Saattoiko kukaan järjestää paremmin onneaan! Hän seisoi niiden lakien yläpuolella, joihin toisten täytyi nöyrästi alistua ja joita heidän tuli totella. Hän aikoi ainiaaksi jäädä kuningattareksi ja nautti samaa kunnioitusta kuin kuningatar, mutta valtakuntaansa hän kuljetti mukanaan, kuten mustalainen telttaansa. Sinä oli nyt jokainen palatsi, missä hän satunnaisesti asui. Ja oman hoviväkensä elämää ja kuolemaa hän vallitsi.

Syksy tuli ja kuumesairaana laskettiin Aksel Oxenstierna kotonaan kuolinvuoteelleen. Täynnä kiitollista kunnioitusta sitä uskottua miestä kohtaan, joka niin viisaasti ja uskollisesti oli palvellut maatansa, kiiruhti Kaarle Kustaa hänen vuoteensa ääreen ja puristi viimeisen kerran jäähyväisiksi hänen väsyneitä käsiään. Kun hän vihdoin seisoi vanhuksen kylmentyneen ruumiin ääressä, kuiskasi hän ajattelevaisesta "Onnellinen se, joka on niin elänyt; onnellinen se, joka niin kuolee!"

Kristiinasta saatiin ajan mittaan lakkaamatta uutisia. Ruotsalaiset kuulivat, että hän eli hauskuuksien pyörteessä, kulkipa hän missä hyvänsä. Usein hän ajoi samoja teitä, joita hänen isänsä sotajoukkoineen oli samonnut taisteluun paavinmahdin vanhentunutta valtaa vastaan. Mutta nyt ei ollut enää mikään salaisuus se, mitä hän uneksi. Kuuluvasti ja avoimesti tahtoi hän vihdoinkin koko maailmalle osoittaa, että hänen isänsä voiton hedelmät olivat hänelle arvottomat.

Innsbruckin linnassa pyysi päällikkö häntä kohteliaasti valitsemaan tunnussanan miehistölle tulevaksi päiväksi. Hän katseli ikkunasta lumisia alppienhuippuja, jotka hehkuivat illanhohdossa, ja antoi hänelle tunnussanoiksi samat sanat, joita Wallensteinin soturit olivat huutaneet Lytzenin edustalla: "Jeesus Maria!" Päivän tultua vietiin hänet suurella komeudella hovikirkkoon, hänen päällensä pirskotettiin vihkivettä ja hän asettui punaiselle veralle. Tässä polvistui Kustaa Vaasan jälkeläinen upealle tyynylle, katsoi pappia levollisesti silmiin ja lupasi aina totella paavia Kristuksen vallanpitäjänä maan päällä.