Kaarle Kustaa ratsasti yksin tammien alla. Hartiat ja selkä kyyryisinä lyhytkasvuisena istui hän hevosen seljässä ja kiikkui hajamielisenä tahdissa askelten kanssa. "Miksi olen alakuloinen?" toisti hän melkein ääneen. "Ja sitä hän saattaa kysyä."
Musta tukka oli sileäksi suittu ja laitettu jakaukselle keskelle otsaa ja posket olivat pyöreät kuin kirkkoenkelin. Ei ollut mitään, mikä voisi tenhota nuorta kuningatarta, kaikkein vähimmän niin kylmämielistä kuin Kristiina oli. Hän oli aivan liian viisas ollakseen itse sitä ymmärtämättä. No, tuo surun oka ei kai kenties pistänytkään aivan syvälle sydämeen. Oli toinen ja paljoa suurempi tuska, joka häntä näännytti. Hänen äitinsähän oli Vaasasuvuntytär. Vaasojen verta virtasi hänen suonissaan, ja kuitenkin kohdeltiin häntä Ruotsissa kuten muukalaista, niin, melkeinpä kuin kuokkavierasta. Turhaan oli hän pyytänyt saada jotakin tehtävää Ruotsin palveluksessa. Aina antoivat herrat epäluuloisan, kieltävän vastauksen. Nuori, kokematon neitsyt tarttuisi nyt valtikkaan, eikä ollut muka viisasta tehdä ketään muuta liian mahtavaksi. Niin herrat ajattelivat. Mutta miten hän voisi johtaa sotajoukkoja? Ruotsissa oli Kaarle Kustaa syntynyt. Se oli hänen isänmaansa. Kunnianhimoisella ylpeydellä oli hän kuten toisetkin kuullut voitonsanomia sotajoukosta. Ja sitä maata hän ei saanut palvella! Täällä pitäisi hänen yksin elää untelossa toimettomuudessa.
Hän pullisti ulospäin paksuja, punaisia huuliaan ja näytti varsin miehevältä ja pulskealta vihassaan, lyödessään nyrkkiin puristetulla kädellään poikki edessään olevia oksia. Mutta nyt oli hänen päätöksensä tehty. Yksinkertaisena vapaaehtoisena aikoi hän lähteä sotaan. Sitä ei kuitenkaan kukaan voisi häneltä kieltää. Hän muistutti nuorta asemiestä muinaisilta ajoilta, joka ratsasti maailmaan seikkailemaan, saavuttaakseen itselleen ritarinkannukset. Ja nyt saamme kuulla, miten seikkailu päättyi.
Vielä vuoti ruotsalainen veri Saksan tanterilla, missä Banér johti joukkojaan uusiin taisteluihin. Kunnioitettuna kuin ruhtinas hän eli ja asui vallihautojen ja kanuunien keskellä, ja teltasta tuli hänen kotinsa. Vihdoin olivat sotamiehet kolmena yönä peräkkäin kuulevinansa äänen, joka huusi: "Tule, Banér, tule, nyt on aika!" He mutisivat, että he tunsivat äänen, ja että se oli hänen vaimovainajansa ääni. Mutta Banérin ruskeat silmät loistivat elämänhaluista uhkaa, ja hän vastasi ääneensä nauraen: "Minua kutsutaan tuleviin voittoihin." Ilvehtien tyhjensi hän samalla maljan ja antoi kanuunien jyristä. Vähän sen jälkeen vyöryi uudelleen sellainen ukkonen ruotsalaisten leiristä, että porvarit ja talonpojat säikähtyneinä juoksivat kirkkoihin. Mutta Banér se vain ammutti kanuunia iloissaan siitä, että oli saanut myöntävän vastauksen eräältä kuusitoista-vuotiaalta mark-kreivittäreltä, jota hän kosi. Miehistö muisti kuitenkin yhä edelleen: huutavan äänen, ja sotapäällikön nääntyneen näköiset kasvot ilmaisivat pian, että hänen hetkensä oli lyönyt. Vihollisen ahdistamaa ja vilutaudin värisyttämää miestä kantoivat vihdoin hänen sotamiehensä ja hän huusi kuumehoureissaan, ettei kukaan muu kuin Torstensson ollut mies perimään hänen miekkaansa. Kokonaisen kuukauden näkyi sitten marssivien rivien välissä arkku, ja siinä, mustan paaripeiton alla, kuljetettiin kuollut päällikkö hitaisesti kotia kohti omaan maahansa.
Vaikka Torstensson oli niin luuvalon murtama vankeusaikansa jälkeen, että häntä täytyi kantaa paareilla, johti hän kuitenkin sotajoukon keisarillisen Wienin muureille asti. Hänen palveluksessaan ratsumestari Kaarle Kustaa sai kohota arvoasteissa. Hän sai kerran käsikähmässä luoteja hattunsa, takkinsa ja paitansa läpi, ja luoti pyyhkäisi tukan kokonaan pois yhdeltä puolelta, ikäänkuin parturi olisi siitä leikannut saksillaan. Mutta hän pullisti poskensa ja huulensa ja iski jälleen. Sepä oli jo koulua sellaiselle miestenmiehelle, ja sotamiehet rakastivat häntä. Vihainen hän oli, ja kylläkin saattoi huomata, että hän oli kotka, joka aikoi lentää korkealle. Sellaiselle miehelle, jolla päällepäätteeksi itse kuningatar oli puolittain morsiamena, kävikin nouseminen nopeasti. Ja jollei Kristiina saattanut tulla hänen omakseen, saattoi hän kuitenkin häntä kuninkaallisesti lohduttaa. Koko sotajoukon ylipäällikkönä sai hän vanhassa, ruotsalaisille uskollisessa Nyrnbergissä hoitaa isännyyttä, kunnes vihdoinkin loistavat pidot vahvistivat sanoman, että rauha oli solmittu keisarin kanssa kolmekymmenvuotisen sodan jälkeen. Keskellä pöytää suihkutti suihkukaivo hajuvettä, ja eräästä ikkunasta suihkutti kullattu Ruotsin leijona viinisäteitään yli kansan, joka joi ja lauloi ja tanssi. Yön saapuessa marssi juhlasaliin kolmekymmentä ruotsalaista pyssymiestä, ja he käänsivät muskettinsa kattoa kohti ja ampuivat laukauksen toisensa jälkeen, niin että toinen pöytävieras tuskin saattoi enää nähdä toista savulta. Ruudinsavussa oli kokonainen miehenikä kulunut ja ruudinsavussa tyhjennettiin viimeinen malja rauhan siunaukseksi ja Saksan valtakunnan onneksi, missä protestantit nyt saisivat samat oikeudet kuin katoliset.
Mutta kotona häntä tervehti Kristiina vielä suuremmalla kylmyydellä kuin ennen. Ei auttanut, että hän muistutti lapsuudenlupauksista tahi surustaan. Kristiina ymmärsi, että suru koski enin hänen kruunuaan, ja sen hän lupasi hänelle perinnöksi. Itse hän tahtoi elää naimatonna ja vapaana kirjainsa keskellä. Kaarle Kustaa näki, että uudet ystävät kuiskasivat viekkaasti imartelujaan kuningattaren korvaan, ja hän tuli yhä varovaisemmaksi puheissaan ja vetäytyi syrjään Borgholmiinsa kaukaiseen Öölantiin. Siellä vyöryi meri pitkin rantoja ja tuuli vinkui päivät ja yöt ikkunankomeroissa. Juuri senvuoksi että hän tunsi voimansa, tuli toimettomuus hänelle raskaaksi vaivaksi, ja joskus hän luuli, että hän saisi hautansa tässä yksinäisessä saaressa. Hän pani toimeen juominkeja, jotka kestivät siksi, että aurinko paistoi tyhjiin kannuihin. Sitten hän otti lapion ja rupesi istuttamaan puita. Mutta joskus valtasi hänet katkeruus, ja silloin hän puhui siitä, että tekonimellä lähtisi samoilemaan kohti uusia seikkailuja. Harmistuneena ja kunniaa ikävöiden harkiskeli hän, miten paljoa lujemmin hänen kätensä kuin oikukkaan naisen saattaisi pidellä ruotsalaista soturinmiekkaa. Jokainen kirje kertoi, miten Kristiina lahjoitti kokonaisia pitäjiä imartelijoilleen ja tuhlasi, mitä kansa oli ostanut niin monien vuosien kieltäymyksillä ja taisteluilla.
Vanha Oxenstierna oli nyt vastenmielisesti nähty vieras hovissa. Kristiina ei tahtonut enää kuulla hänen isällisiä neuvojaan. Tukholman kuninkaallinen linna, jossa ennen oli annettu nuhteita, milloin joku irvisti pahasti kaljatuopille, ei enää ollut kauvemmin tuntemattomana ja erillään kaukana metsien ja lumisten teitten takana. Se mitä siellä tapahtui, koski jo nyt muitakin kansoja, ja ulkomaiset vieraat nousivat sen portaitten ääressä kullalla koristetuista vaunuista. Tyytymättömänä kulki Kristiina ympäriinsä vanhoissa Vaasasuvun huoneissa, joiden katot hänestä alkoivat tuntua liian matalilta.
Sisävesien lahtien rannoilla loistivat nyt valtaavat linnat, joita kotiinpalanneet sotapäälliköt olivat kohottaneet voitetulla saaliillaan. Joutsenet uiskentelivat siellä karppilammikoissa, ja tuuheat säleistökäytävät johtivat portille. Etehisestä pisti nenään terävä haju, ja hovimestari veti sitä mieltymyksellä sisäänsä siinä uskossa, että se paransi tauteja. Tuskin se käry tuli maustetusta villisikapaistista, jota kannettiin ohi. Ei, se levisi siitä pilvestä, joka vyöryi salista, missä linnanherra ja hänen vieraansa aivan kuten ennen teltassa istuivat pitkine liitupiippuineen ja syljeskelivät. Sodassa he olivat näet oppineet uuden taidon. Se oli tupakan polttaminen. Kultanahkat ja lasit ja maljat loistivat tammikaapin yläpuolella. Kaiken piti nyt olla raskasta, komeaa ja rikasta. Eräästä ovesta vilahti jotakin, jota nykyajan lapset olisivat saattaneet luulla kamaliksi ja koreiksi ruumisvaunuiksi. Se oli suuri vuode töyhtöineen ja hopeakukkaisine uutimineen, missä Kristiinan piti maata, milloin hän tuli vierailulle. Vaskirumpujen jymistessä tyhjennettiin salissa maljoja soturin tavalla pikari kummassakin kädessä ja jalat harallaan. Vaatteet leikattiin tahallaan siten, että vatsalle jäi hyvästi sijaa. Oli hienoa, ylhäistä ja kreivillistä seisoa vatsa pullollaan. Kristiinalla, joka itse joi ainoastaan vettä ja tuskin kajosikaan paisteihin, oli ikävä sellaisissa kemuissa. Oppinut keskustelu huvitti häntä kymmenen kertaa enemmän kuin kaikki maailman kastikkeet ja piirakat.
Kirkotkin koristettiin etäisilläkin seuduilla äkkiä anastetuilla ebenholtsi- ja norsunluukoristuksilla. Vahvistettuna uskossaan nousi pappi saarnastuoliin, joka oli tuotu kotiin meren yli voittomerkkinä, eikä hän säästänyt paavillisia. Mutta Kristiina alkoi etsiä ystäviään katolisten muukalaisten joukosta ja istui saarnan aikana silmäillen jonkin latinalaisen runoilijan kirjaa. Tahi taputteli hän myöskin pientä sylikoiraansa, joka ylpeästi pisti turpansa hännän alle tahtomatta nähdä penkkien sekalaista seuraa.
Kuningatar väsyi suvaitsemattomiin sanoihin ja itsetyytyväisiin suursyömäreihin, joille voitonhuumaus oli noussut viinin mukana päähän. Vasta tuttavallisessa oppineiden piirissään tunsi hän olevansa henkisten vertaistensa seurassa. Myöhään sammutettiin kynttilät hänen luonaan ja varhain ne jälleen sytytettiin pimeinä ja kylminä talviaamuina, sillä unta ja lepoa hän kammoksui. Hänen huoneessaan näkyi sangen usein majesteetillisen komea taalalaissukuinen mies. Se oli runoilija Yrjö Stiernhielm. Kauniit piirteet olivat vakavat, mutta kirkastuivat helposti, sillä pohjaltaan oli hänen vahva sielunsa iloinen kuin itse terveys. Kuka saattoi laskea kaiken, mitä hän oli miettinyt ja koettanut tutkia! Juuri ruotsalaisille, jotka äsken satumaisissa sotaseikkailuissa olivat valloittaneet kaukaisia kaupunkeja ja kyliä, oli ominaista sekin, että he antoivat ajatuksen lentää kauvas seikkailuihin. Tuskin se oli todellisen totuudenetsijän tie, sillä se on kestäväisyyden ja itsensähillitsemisen. Se, mitä ruotsalaiset useimmiten miehissään ihailivat, ei ollut hiljaista ja rakkaudessa palavaa liekkiä, vaan tulen leimahtelemista sinne tänne. Siellä, missä mitään varmaa todellisuutta ei kauvemmin ollut pohjana, sai mielikuvitus ja suurenteleva huimuus täyttää tyhjän sijan. Niin oli Stiernhielminkin laita. Ruotsalaisten voittojen ja heidän kielensä verrattoman suloisen soinnun häikäisemänä ei hän saattanut ajatella vähempää kuin että muinaisruotsin täytyi olla kaikkien muiden kielten äiti. "Minä todistan sen heti, armollisin neiti", huudahti hän seisoessaan ja pitäessään oppinutta esitelmää hovin edessä. "Eikö Aatamia luotu tomusta? Senvuoksi hänen nimensä sai olla Av damm (= tomusta). Ja kun hän näin kurkisti eteensä unensa jälkeen ja hämmästyneenä sai nähdä äsken luodun naisen sivullaan, silloin hän sanoi: He, va? (= heh, mitä?) Ja sitten hänen nimekseen sai tulla Heva tahi Eeva kaikiksi päiviksi. Mitä arvellaan, eikö tämä ole puhtainta ruotsia?" Kaikki nauroivat ja pitivät hauskaa, ja veitikka kimalti tyytyväisen Stiernhielmin omissa sukkelissa silmissä.