Mutta vuodet kuluivat, ja sinne missä hänen puolisollaan oli hautansa, hiipivät yhä myös hänen ajatuksensa.
Vielä tuli hän takaisin, saadakseen vihdoinkin nukkua viimeistä untansa hänen rinnallaan. Laajalti kuuluisan miehen vanhentunut, vähäpätöinen ja unohtunut leski kannettiin kuolleena vihdoinkin avattuun hautaholviin. Mutta tämän holvin laakerien joukossa kukkii näkymättömänä uskollisen sydämen pieni, ujo muistoseppele.
Nyt syövät ruotsalaiset hopea-astioista.
Leskikuningattaren itkiessä ja nyyhkyttäessä mustassa suruhuoneessa
Nyköpingin linnassa istui pieni kuusivuotias tyttö hänen jalkojensa
juuressa. Se oli hänen tyttärensä Kristiina, hänen ainoa lapsensa, joka
Lytzenin taistelun jälkeen oli perinyt Ruotsin suurvallan kruunun.
Leikkiä ei pienokainen saanut, tuskin kuiskatakaan. Eikä hän voinut lakkaamatta itkeäkään. Oli kamalaa istua vahakynttiläin ja tulisoihtujen valossa keskellä päivää, ja tunnit tulivat pitkiksi kuin ikuisuudet. Ensiksi hän katseli kaipaavaisesti ikkunaan päin ja mietiskeli mielessään, eikö vihdoinkin edes jonkun kerran kelmeäkään päivänsäde pääsisi sinne tunkeutumaan. Mutta paksu ja raskas verho oli tarkkaan kiinnitetty ruutujen eteen. Silloin hän tottui istumaan silmät ummessa, mutta alkoi olla sen sijaan paljasta korvaa. Askeleita läheni vähitellen ja katosi taas oven ulkopuolella. Mutta vähitellen oppi hän jo pitkän matkan päästä tuntemaan narisevat kengät, jotka aina tiesivät hetkisen vapautusta. Se tapahtui silloin, kun opettaja tuli ja nouti hänet oppitunnille. Päästäkseen oleskelemasta mustassa huoneessa jatkoi hän lukemistaan niin kauvan kuin mahdollista. Heti kun yksi kirja oli pantu pois, kurotti hän kätensä saadakseen toisen.
Vähitellen hän alkoi pitää paljoa enemmän kirjoistaan kuin leikkikaluistaan ja tuli niin oppineeksi, että hän jo kymmenvuotiaana kykeni kirjoittamaan kirjeitä sekä saksaksi että latinaksi, Sitten hän oppi kielen toisensa jälkeen ja vihdoin huvin vuoksi myöskin kreikkaa. Neulaan ja lankaan hän ei sitävastoin tahtonut koskaan koskea. Kernaammin hän temmelsi hevosineen metsissä ja mailla kuten poika ja hyppi aitojen ja ojien yli, niinettä talonpoikaisrengit jäivät suu ammolla seisomaan.
Aksel Oxenstierna ihmetteli hänen sielunlahjojansa ja tuli itse joka päivä antamaan hänelle opetusta valtioista ja kansoista. Hän se oli asettanut tyttösen säätyjen eteen ja antanut heidän tunnustaa hänet kuningattareksi. Hänen naiskäsiinsä aikoi hän jättää nyt Ruotsin vallan, joka hänelle oli rakkain ja suloisin maan päällä ja jonka puolesta Kristiinan isä oli mennyt kuolemaan. Kävi kohina koko kansassa, joka halusi saavuttaa kunniasijan pohjoismaissa, ja yksityinen piti ylpeytenään palvella yleistä etua. Sadottain tiloja oli lahjoitettu Upsalan korkeakoululle. Lukioissa sinkahuttivat pojat latinalaisen "us" ja "um" päätteen joka toisen sanan loppuun. Vuoriteollisuudesta pidettiin huolta, ja maahan kutsutut vallonilaiset sepät kääntelivät rautaharkkoa vasaran alla, niin että säkenet sinkosivat. Seitsemän aikana aamulla istui Oxenstierna jo työhuoneessaan, ja Saksassa seisoi koko sotajoukko aseissa jatkaakseen pitkää taistelua. Oli tuskin ainoatakaan täydellisyyttä, mitä Oxenstierna ei olisi saattanut toivoa tiedonhaluisen holhokkinsa hankkivan, tullakseen isänsä veroiseksi. Senvuoksi otti hän hänet kummallisen äidin hoivasta. Levottomuudella hän huomasi, että tytär monessa suhteessa tuli äitiinsä, vaikkakin hän oli perinyt isänsä neron. Senvuoksi hän jätti nuoren kuningattaren erään hänen tätinsä hoidettavaksi, joka oli hyvin viisas nainen. Häntä kutsuttiin tavallisesti Pfalzkreivittäreksi, koska hän oli naitu eräälle Ruotsiin paenneelle Pfalzkreiville. Ja hänellä oli vikkelä ja kelpo poika, jonka nimi oli Kaarle Kustaa. Leikeissään kuiskivat molemmat lapset usein toisilleen, että he kerran seuraisivat toisiaan alttarille sulhasena ja morsiamena.
Sillä välin kasvoi Kristiina, ja Kaarle Kustaa alkoi saada mustia haituvia ylähuuleensa. Alakuloisena ja tyytymättömänä hän huomasi, että nuori kuningatar ei kohdellut häntä enää samalla tavalla kuin ennen. Metsästystorvet kajahtelivat, ja ajo kävi halki metsäin. Eräänä iltana Kristiina oli istunut satulassa auringonnoususta alkaen. Hänen sileä, harmaa pukunsa oli mitä yksinkertaisin ja koristukseton. Tuuli heitteli edestakaisin hänen leveäreunaisen miehenhattunsa sulkaa, ja tumma päivetys oli hänen teräväpiirteisillä ja vilkkailla kasvoillaan. Ei kukaan muu ratsastajatar ollut jaksanut seurata häntä, ja hän oli iloinen saadessaan pitää ainoastaan miehiä ympärillään. Heidän kanssaan saattoi hän puhua latinalaisista runoilijoista ja filosofeista eikä ainoastaan harsimisesta ja leipomisesta. Äkkiä hän pysähdytti suuren uljaan hevosensa, joka oli täplikäs kuin marmori. Kaarle Kustaa kiiruhti häntä auttamaan jalustimesta, mutta hän oli jo reippaalla hyppäyksellä päässyt maahan. Kannus kilahti ylöskiinnitetyn hameen alla, ja hän piiskasi ruskeaa saapastaan ratsuvitsalla. Hän pudisti taakse päin kiharansa ja katsoi toiseen kylmin, vaihtuvin katsein. "Miksi niin alakuloisena, serkkuni?" kysyi hän.
Nuori mies taivutti polvensa niiaukseen, kuten siihen aikaan oli tapana miestenkin kesken, ja huiskautti päästään ottamansa hatun ruohoon asti. Mutta hän ei vastannut mitään. "Tietääkö serkku, mitä minä olen istuessani ajatellut?" jatkoi toinen vakavasti. "Mahtaa kuitenkin olla vaikeat päivät morsiustuolille mennessä, kun sitten aina täytyy totella toista. Ajatelkoot uteliaat vielä kauvan, mitä he tahtovat. Mutta minä tahdon uskoa teille, serkkuni, erään salaisuuden: En koskaan, koskaan minä mene naimisiin yhdenkään miehen kanssa."
Nuori mies taivutti hiljaa päätään, ja heidän eteensä katettiin illallinen ruohistoon. Torvenpuhaltajat toitottivat, yhteen kytketty koirajoukko haukuskeli ja heilutti häntäänsä, ja palvelijat kompuroivat yli puunjuurien vadit ja kannut käsissään. Illan hämärä hehkui yhä himmeämpänä runkojen välitse, ja tuli lähtemisen aika.