Tulisoihdut käsissä menivät he kaatuneitten sekaan etsimään hänen ruumistaan. Se oli synkeä vaellus. Kaatuneet hevoset nostivat päätänsä ja tuijottivat tulisoihtujen valoon, ja haavoittuneet toverit kohottivat kyynärpäitään ja pyysivät vettä. Vihdoin tulivat soturit eräälle paikalle, jossa oli aivan hiljaista. Taistelu oli siellä raivonnut suurella kiivaudella, ja maahan hakatut lepäsivät kuoleman unta. Vaikeaa oli erottaa ystävää ja vihollista, sillä monelta oli ryöstetty vaatteet ja he olivat melkein alasti. Kenttäsiteet, jotka taistelussa olivat olleet tunnusmerkkeinä, vihreät ruotsalaisilla ja punaiset keisarillisilla, olivat sirotettuina ympäriinsä ja multaan poljettuina. Etukumarassa kulkivat soturit ja valaisivat kalpeita kasvoja, ja erään surmattujen soturien kasan alta he vihdoin löysivät kuninkaan ruumiin. Murheellisina he nostivat hänet maasta ja kantoivat muutamaan kylään. Veren tahraama nahkavarus oli joutunut vihollisten käsiin ja jätettiin keisarille, joka katseli sitä kauvan kostein silmin.
Väsyneenä uskonmeteleihin jatkoi Wallenstein ympäriinsä samoamista joukkoineen, ja luuvalon vaivojen näännyttämänä hän tuli yhä kovemmaksi ja katkerammaksi. Tuhlaavalla loisteliaisuudella matkusti hän kuusivaljakkoisissa vaunuissaan kullattujen hopeatorvien kaikuessa. Ja pian liikkui huhu, että hän ylpeydessään oli valmis nousemaan omaa keisarillista herraansa vastaan. Muutamat keisarin vanhat ystävät ottivat haltuunsa Pragissa Böhmin vanhan kuninkaankruunun ja veivät sen Wieniin, peljäten, että Wallenstein sillä juhlallisesti kruunaisi oman päänsä.
Vihdoin eräänä iltana hän melkein kaikkien hylkäämänä istui tapansa mukaan ja tutki tähtiä. Ne ennustivat pahoja tapahtumia. Mutta hän ei tahtonut uskoa sellaista selitystä, vaan meni vuoteelleen uneksiakseen rohkeita unia yleisestä rauhasta uskonvapauden nimessä. Täysin hiljaista piti olla hänen ympärillään, kuten ainakin. Kun palvelija lukitun oven ulkopuolella äkkiä sai nähdä sotamiesryhmän edessään, asetti hän senvuoksi sormen suulleen merkiksi, että heidän pitäisi kulkea hiljaa. "Ystävä", vastasi heidän johtajansa, "nyt on meluamisen aika!" Samalla hän löi kiivaasti ovelle ja kun sitä ei avattu, lykkäsi hän sen sisään. Wallenstein seisoi pöydän ääressä paljain jaloin ja paitasillaan. Mutta sota oli opettanut hänelle, miten vähän hyödyttää tuhlata sanoja murhaajajoukolle. Vaikeneminen oli aina elämässä ollut hänen suurin ja salaperäisin taitonsa, ja nyt hän vaikeni myöskin kuoleman edessä. "Sinäkö olet se konna," kysyi johtaja, "joka kavalasti petät oman keisarisi? Nyt sinun täytyy kuolla." Liian ylpeänä puolustaakseen itseään levitti Wallenstein käsivartensa ja johtajan piikin lävistämänä keskeltä rintaa vaipui hän lattialle ja kuoli ääntäkään päästämättä.
Kauvan sitä ennen oli kuninkaan arkku viety meren yli Nyköpingiin ja asetettu kirkkoon, samalla kun kaikki laitettiin järjestykseen hänen hautaamistaan varten Tukholmassa. Neuvosherrat ja kansa kotona surivat häntä yhtä vilpittömästi kuin sotajoukko, sillä hän oli ollut suuri ihmisenä ja yhtä laajanäköinen rauhallisissa kuin sotaisissakin toimissa. Hänellä ei ollutkaan juuri ollenkaan vihamiehiä.
Kerran toisensa jälkeen antoi lohduton Maria Eleonora nostaa kantta, saadakseen istua ja katsella hänen jäykistyneitä piirteitään. Hänen sankarinsa oli taistellut päivänpaisteisen voittotaistelunsa, ja hengettömänä lepäsi hän nyt hänen edessään pitkissä hopeakankaisissa kuolinkääreissään. Maria Eleonora olisi pikemmin kuulunut aivan toiseen aikaan, jolloin uskolliset ritarit polvistuivat lemmittyjensä sielukynttiläin ääressä. Se aika, joka nyt vallitsi, kävi vakavin ja levein askelin maan vankassa mullassa, ja vaskirummut jymisivät. Mitenkäpä jäykät ja arvokkaat ruotsalaisherrat lyhyine ydinpuheineen saattaisivat ymmärtää ja osoittaa kärsivällisyyttä sellaista naista kohtaan, joka ei osannut hallita itseään eikä muita. Hän oli liian epäviisas ja heikko saattaakseen äänensä kuuluville, kun oli kysymyksessä suurvallan kohtalot. Hän taisi, ainoastaan rakastaa ja itkeä. Nyköpingin linnassa verhotutti hän kokonaisen huoneen mustalla kankaalla. Tuolit, lattia, katto, kaikki oli verhottu mustaan. Ikkunoidenkin edessä oli mustat verhot, niin että ainoakaan päivänsäde ei saattanut päästä sisälle. Täällä hän istui syvimmässä surupuvussa tulisoihtujen valossa ja ne, jotka menivät oven ohi, kuulivat hänen nyyhkytyksensä. Se oli sama linna, jossa Folkungit olivat kuolleet nälkään ja jossa yhdeksäs Kaarle oli huokaillut yksin, kalpeana sairaudesta ja kuolemanaavistuksista. Miten lauloivatkaan taas noidat Nyköpingin pidoista vanhassa linnassa? "Jäät kodiks tunnontuskain, paarien ja surun ja leskienkyynelten."
Kun arkku hautauksen jälkeen oli laskettu Tukholman Ritariholman kirkon lattian alle, pyysi Maria Eleonora jo toisena päivänä hautaholvin avainta, saadakseen vielä viimeisen kerran nostaa kantta. Mutta vakavat neuvosherrat uhkasivat asettaa vahdin kirkonoven eteen. Vielä oli hänellä kuitenkin säilössä pyhäinjäännös, joka oli hänelle kaikkea muuta kallisarvoisempi. Se oli pieni kultarasia, johon hän oli sulkenut kuninkaan sydämen. Öisin se riippui samettikukkarossa hänen vuoteensa päällä. Päivin hän istui, kuten ennenkin mustaksi verhotussa huoneessa ja piti sitä rintaansa vasten. Lakkaamattomien kehotusten taivuttamana jätti hän sen vihdoin luotaan. Hyväillen kääri hän kultarasian vihreään silkkiin ja sitoi sen silkkinauhalla. Toisten kädet laskivat sen sitten kuninkaan arkkuun. Ja siellä se on vieläkin.
Kuitenkaan ei hänen kaipauksensa tyyntynyt. Valepukuiset kääpiöt koettivat huvittaa häntä hypyillään ja loruillaan. Antelias kun oli, tyhjensi hän rahapussinsa pohjaan asti ja sirotti koristuksia ja tukaatteja kaikkien käsiin. Mutta yhtä pitkäksi tuli kuitenkin aika. Katkerasti hän puhui kylmästä maasta, jossa hän oli tuomittu suremaan, ja hän päätti ainaiseksi matkustaa sieltä. Arvokas, vanha Oxenstierna, maan johtomies, pudisti kuitenkin kieltävästi ja paheksivasti harmaata päätään.
Yksinäisessä Gripsholmassa, jossa hänellä aika ajoin oli tapana asua, johti kuitenkin taaja lehtikujanne eräästä linnanportista Mälarin lahden rannalle. "Aion rukoilla kokonaista kuusi vuorokautta kamarissani", selitti hän eräänä iltana ja kannatti sinne ruokaa kuudeksi päiväksi. Sen jälkeen hän lukitsi oven sisäpuolelta, eikä hänellä ollut ketään muuta mukanaan kuin kamarineitsyensä.
Yö joutui, ja kun kaikki olivat nukkuneet, hiipi hän hiljaa lehtikäytävää pitkin kamarineitsyensä kanssa alas soutuveneelle. Lahden toisella rannalla heidät ottivat vastaan yhtä hiljaa muutamat uskotut, jotka odottivat tammien alla satuloituine ratsuineen. Hän nousi nyt heti hevosen selkään, ja koko joukko kiiruhti pois täyttä laukkaa sitä tietä, joka vei meren rannikolle. Joskus keskellä pakoa täytyi heidän pysähtyä ja levätä hetkinen jossakin talossa. Silloin kuiskasivat ratsastajat isäntäväelle, että upea nainen oli rikas porvarintytär, joka oli karannut vanhempiensa luota. Ah, vanhemmat olivat niin kovat, eikä hän saanut mennä naimisiin rakastettunsa kanssa. Samalla katselivat he merkitsevästi hänen aina itkeentyneihin silmiinsä ja osottivat pitkätukkaista aatelismiestä, joka näytti soveltuvan sulhaseksi.
Gripsholmassa tuli vähitellen jälleen aamu. Hovisaarnaaja asettui suljetun kamarinoven eteen ja luki kovalla äänellä aamurukouksen, aivan kuin hänellä muutoinkin oli tapana, kun kuningatar paastosi. "Jumala tietää, mitä täällä on tapahtunut", huudahti hän vihdoin, kun hän ypö yksin sai seistä ja laulaa kaikki virren värssyt, kenenkään laulamatta mukana toisella puolella. Hoviväelle ei jäänyt muuta neuvoa kuin avata ovi. Harmistuneina ja hämmästyneinä he seisoivat kynnyksellä ja tuijottivat kärpäsiä, jotka surisivat tyhjässä huoneessa. Suuren Kustaa Aadolfin leski, josta koko maailma uteliaana puhui, oli levottomuudessaan karannut kuin seikkailijatar hänen maastaan, tahtomatta enää elää siellä.