Ei kuitenkaan ollut enää mahdollista jäädä nälkiintyneen Nyrnbergin edustalle. Eräänä päivänä asettuivat ruotsalaiset joukot taistelujärjestykseen Wallensteinin leirin eteen ja odottivat neljä tuntia taistelua. Mutta yhtä salaperäisen hiljaa, kuin hän itse tavallisesti istui seurassa, olivat hänen kanuunansa ja muskettinsa, menivätpä etuvartijatkin takaisin leiriin. Vasta sitten, kun ruotsalaiset olivat lähteneet tiehensä, vetäytyi Wallensteinkin matkoihinsa. Ja hänen takanansa leimusi koko se suuri leiri, jonka hän oli itse sytyttänyt.

Nyt tuli äkkiä saksilaisilta sanoma sanoman jälkeen, että Wallenstein oli alkanut hävittää heidän maatansa. Auttaakseen liittolaisiaan kulkivat ruotsalaiset jälleen pohjoista kohti, samoja teitä, joita he olivat samonneet alas voittorikkaita päiviä kohti. Oxenstierna ratsasti kuninkaan rinnalla, ja kuten silloinkin vei öinen matka halki syvien metsälaaksojen tulisoihtujen ja tulien valossa. Hiljaa, niin että kukaan ei voinut kuulla heidän sanojansa, keskustelivat molemmat ratsastajat rakkaimmista unelmistaan, pohjoismaisesta Itämerenvallasta ja Skandinaavian ja Saksan protestanttien keskinäisestä liitosta, Ruotsi päämaana. Vakavina ja ajattelevaisina jättivät he vihdoin toisilleen hyvästit, ikäänkuin hiljaisen aavistuksen painostamina, että nämä jäähyväiset kenties olivat viimeiset.

Kuninkaan ratsastaessa Erfurtiin, jossa Maria Eleonora häntä odotti, oli tämä kaipaavaisena kiiruhtanut alas torille naisväkensä keralla. Kuningas seurasi häntä huoneisiin, mutta oli niin hajamielinen ja alakuloinen, että kaikki sen huomasivat. Kiirutta ja intoa oli joka nurkassa, ja jo seuraavana aamuna täytyi hänen seurata joukkoaan Wallensteiniä vastaan, joka ei ollut kaukana. Hän uskoi kuningattaren neuvosherrojen huostaan, kutsui sotaa vitsaukseksi ja muistutti, että häntä itseään saattoi joka hetki kohdata onnettomuus ja kuolema. "Näemme jälleen toisemme", kuiskasi hän vaimolleen, "jollemme tässä katoovassa elämässä, niin kerran ijankaikkisessa autuudessa." Kyynelsilmin syleili hän häntä ja nousi sen jälkeen satulaan ja ratsasti pois.

Lytzen.

Oli nyt yllätettävä Wallenstein, joka oli sotajoukkonsa luona Lytzenissä ja joka varmana rauhastaan oli äsken lähettänyt pois Pappenheimin ja hänen mukanaan osan joukkoja. Ihmiset ja hevoset vajosivat syvälle kosteaan saveen, ja vasta myöhään eräänä lokakuun iltana alkoivat ruotsalaisille näkyä ulkoa tasangolla Lytzenin kirkontornit. Tie Lytzenistä Leipzigiin ulottui kuin korkea valli yli kentän. Sen taakse asetti Wallenstein yöllä ojiin pyssymiehensä. Ruotsalaiset asettuivat lepäämään savisille pelloille, ja kuningas makasi puoliksi istuallaan vanhoissa vaunuissa. Kenraalit pyysivät häntä hakemaan itselleen paremman leposijan, mutta hän vastasi heille: "Miten voisin saada mitään iloa mukavuudesta, nähdessäni niin monien ympärilläni sitä kaipaavan."

Kun aamu alkoi punertaa, ei hän tahtonut vahvistaa itseään ruualla eikä juomalla. Paastoten, kuten ehtoollisen edellä, nousi hän hevosen selkään ilman haarniskaa, puettuna keltaiseen hirvennahkasuojustimeensa ja harmaaseen päällystakkiinsa. Taaja usva oli levinnyt yli tasankojen, mutta joukosta joukkoon kaikui jo ensimäinen virsi. Kaukana pohjoisessa kotimaassa olivat ruotsalaisten talot. Siellä istuivat vanhukset ja odottivat ja laskivat toisinaan pois työnsä, kuunnellakseen veräjälle päin, eikö joskus joku sattuisi tulemaan ja tuomaan terveisiä heidän pojiltaan sodasta. "Rakastetut veljet ja maamiehet", sanoi kuningas ja pysäytti hevosensa ensimäisen rivin eteen. "Nyt on tullut päivä, jona teidän on maailman silmissä näytettävä, mitä olette oppineet niin monella sotaretkellä. Se vihollinen, jota me olemme niin kauvan etsineet, seisoo nyt aivan edessämme, eikä se ole leiriytynyt pääsemättömille vuorille eikä kätkeytynyt suurten linnoitusten taakse, vaan on tasaisella kentällä. Te tiedätte tarkoin, miten huolellisesti hän on ennen karttanut meidän kohtaamistamme. Senvuoksi eteenpäin, taisteluun vapauden, maallisen onnen ja ikuisen autuuden puolesta. Jos, jonka korkein Jumala armossaan estäköön, te tällä kertaa annatte voittaa itsenne, niin vakuutan minä teille, että kaikki on auttamattomasti mennyttä ja että ei yksikään meistä pääse takaisin isänmaahansa. Mutta miksi epäillä sitä rohkeutta, josta olen nähnyt niin suuria todisteita. Minä tiedän, että te olette valmiit minun kanssani tänään menemään kuolemaan meidän pyhän asiamme puolesta."

Niin, heidän pyhää asiaansa, joka oli pyytänyt heiltä niin monta raskasta askelta ja niin monta valvottua yötä, sitä ei saanut uhrata, maksoi mitä hyvänsä.

Usva oli vähitellen tullut niin sankaksi, että jokainen ryhmä seisoi kuin yksinään ja hyljättynä, kykenemättä näkemään toista. Silloin alotti kuningas sotavirren: "Jumala ompi linnamme." Koko ruotsalainen sotajoukko yhtyi siihen tuhansin äänin, rykmentti rykmentin jälkeen, ja köyhinkin sotamies tunsi lujalla luottamuksella, että jokainen hänen taistelutovereistaan joka puolella seisoi valmiina, kuten hänkin. Vielä hetkisen odotuksen jälkeen alkoi auringon valkoinen kehä loistaa. Nopeasti hajaantui usva ja kohosi maasta, ja samassa näkyi Wallensteinin sotajoukko ja kauvimpana vasemmalla palava Lytzen. "Jeesus, auta minua tänään taistelemaan sinun pyhän nimesi kunniaksi!" huusi kuningas ääneensä vakavana ja kädet ristissä miekankahvan ympärillä. "Ja nyt eteenpäin!"

Wallenstein, jota hänen sotamiehensä luuvalon vaivojen vuoksi olivat kantaneet ympäriinsä paareilla, pani nopeasti jalkansa käärittyyn jalustimeen ja heilahutti itsensä sotaratsunsa selkään. "Jeesus, Maria!" huusivat hänen sotamiehensä. "Jumala kanssamme!" kuului ruotsalaisten vanha sotahuuto, kun he hyökkäsivät eteenpäin tietä kohti ja anastivat vihollisilta seitsemän kanuunaa. Etempänä, muutamien tuulimyllyjen kohdalla, syntyi taistelu syvien hautojen molemmilla puolilla, ja kuningas kiiruhti sinne smålantilaisten ratsumiestensä kanssa. "Seuratkaa minua, urhoolliset pojat!" huusi hän ja kannusti hevosta, huomaamatta, että toiset, joilla ei ollut yhtä nopeita juoksijoita, jäivät jäljelle. Jälleen peittyi aurinko sumuiseen pimeyteen, kuten ihmeen kautta, ja miekaniskut kilahtelivat haarniskoja ja kohotettuja pistooleja vastaan. "Ei hätää mitään, lapseni", sanoi kuningas hilpeästi, kun hänen seuralaisensa huomasivat, että hän oli saanut haavan toiseen käsivarteensa ja vuoti verta.

Kalpeana nojautui hän satulassaan sitä vastaan, joka oli häntä lähinnä, mutta silloin osui häneen vielä luoti takaa, ja hän vaipui maahan hevosen selästä. Eräs uskollinen nuori hovipoika Nyrnbergistä, jonka monet omat haavat vuotivat verta, jäi viimeiseksi hänen rinnalleen. Valmiina kuolemaan tarjosi nuorukainen kuninkaalle oman hevosensa, mutta ei voinut nostaa häntä ylös, vaan saattoi ainoastaan tukea hänen päätänsä käsivarsiaan vastaan. "Kuka on tuo haavoitettu?" kysyivät viholliset ratsumiehet ja ympäröivät hänet ruudinsavussa. Leubelfingen vaikeni ja sai palkakseen miekanpiston läpi vyötäistensä, mutta kuningas avasi silmänsä ja vastasi: "Minä olen Ruotsin kuningas." Silloin kajahti rajusta piiristä pistoolinlaukaus, joka ainiaaksi sammutti hänen sankarielämänsä. Ratsumiehet heittäytyivät kuolleen päälle ja kiskoivat hänen päältään hänen kultavitjansa ja vaatteensa. Mutta verinen haava kaulassa ja satula tyhjänä laukkasi sillä aikaa hänen ruskea hevosensa takaisin ruotsalaisten joukkojen luo, missä se vielä keskellä sodan melskettäkin tiesi olevansa kotonaan. Soturit tunsivat heti hevosen ja suunniltaan harmista he aavistivat, mitä oli tapahtunut. Äskettäin heidät oli lyöty takaisin, mutta sen hetken jälkeen he tahtoivat kernaammin kaatua viimeiseen mieheen kuin nähdä auringon laskevan taistelukentällä, jossa heidän kuninkaansa lepäsi vihollisten vallassa. Weimarin herttua Bernhard, urhoollinen protestantti, joka aina oli ollut ruotsalaisille uskollinen, asettui eteenpäin hyökkäävän joukon etunenään. "Vapauden puolustaja on kuollut", huusi hän. "Minulle ei elämä ole enää mitään elämää", huusi hän, "jollen saa kostaa hänen kaatumistaan." Verta vuoti pian hänenkin käsivarrestaan, mutta hän näytti sitä tuskin huomaavankaan, ja Stålhandske hyökkäsi yli hautojen joukkojensa keralla, Brahe kaatui polvi murskautuneena ja yltympäri häntä kaatui keltainen henkivartijarykmentti, joka ei tahtonut elää kuninkaansa jälkeen. Ei auttanut suuria, että Pappenheim vihdoinkin oli ehtinyt takaisin ja ratsasti valkoisella hevosellaan etsiäkseen, kuten Breitenfeldissä, kuninkaallista vastustajaansa. Hetkisen kuluttua kannettiin hänet kuoliaaksi ammuttuna pois yli poljettujen auranvakojen. Ilta-auringon laskiessa, joka vielä kerran levitti punertavan valonsa usvapilvien alle, odotti Wallenstein viimeistä hyökkäystä takki luotien lävistämänä. Mutta yön tullessa olivat ruotsalaiset saavuttaneet päämääränsä. Pimeä taistelutanner, jossa päällikkö lepäsi kaatuneena niin monen parhaan miehensä kanssa, oli valloitettu.