Nyt saattoi rakuuna kertoa kuninkaalle kaiken, mitä hänen tarvitsi tietää. Sen jälkeen kiiruhtivat ruotsalaiset purkamaan muutamia tupia ja veistivät rakuunan kuvauksen mukaan puista tarpeellisen korkeat tukit. Keskeymättä vinkuivat kuitenkin luodit yli veden. Aivan rannan ääreen sytytti miehistö senvuoksi valtaavan rovion tervasta ja kosteista oljista, niin että he saattoivat näkymättöminä työskennellä mustassa savussa ja tehdä sillan pukkien nojaan. Ryhmä nokeentuneita suomalaisia hyökkäsi reippaasti toiselle rannalle mukanaan lapiot ja kuokat aseiden sijasta. Siellä alkoivat ne, jotka eivät kaatuneet, luoda maavalleja sotajoukon suojaksi, niin että se saattaisi seurata perästä. Sillä aikaa seisoi kuningas itse suunnaten ja laukaisten kanuunia ja jyrinä vyöryi sisämaahan aina kauvaksi vuoria kohti.
Silloin tuli itse Tilly varustuksestaan kankein, mutta innokkain askelin. Hän malttoi tuskin sulkea silmiään ja kuiskata tavallista hurskasta rukoustaan pyhälle neitseelle. Harmista suunniltaan hän näki, miten hänen väkensä jälleen ajettiin takaisin. Hatunreuna kääntyi etupuolelta pilviin päin korkean kotkannenän yläpuolella, ja hiussuortuvat liehuivat hopeanvalkoisina ryppyisten kasvojen ympärillä. Ylt'ympäriinsä satoi luoteja murskaten puitten latvoja yli horjuvien rivien. Epäröimättä tempasi hän itselleen yhden lipuista ja kiiruhti urhoollisimpien vallooniensa kanssa rantaa kohti. Mutta äkkiä vaipui lippu maahan. Se salamoiva ukkonen oli vihdoin tullut, joka ainiaaksi oli kaatava pilvi jättiläisen salamallaan. Se luoti, jonka kohtalo oli määrännyt sammuttamaan hänen pitkän soturielämänsä, oli vihdoin hänet saavuttanut. Jalka polven yläpuolelta murskautuneena, hervottomana ja vertavuotavana kantoivat hänet pois hänen lyödyt ja pakenevat joukkonsa.
Tilly asetettiin baijerilaisen vaaliruhtinaan vaunuihin, jotka raskaasti ja täristen veivät häntä Ingolstadtin linnoitukseen. Neljätoista pitkää päivää sai hän siellä huokailla tuskanvuoteellaan. Maallista voittoa hän ei ollut koskaan etsinyt, ja hän jätti vaatimattoman omaisuutensa jaettavaksi erään sukulaisensa ja niiden uskollisten sotamiesten kesken, jotka olivat seuranneet häntä niin moniin urotöistä rikkaisiin taisteluihin. Tuskasta kalpeana änkytti kunnianarvoisa, vaikka murtunut ukko viimeiset neuvonsa surevalle vaaliruhtinaalle, mutta hänen omille onnettomuuksilleen ei ollut enää olemassa mitään lohdutusta. Ruotsalaisten kanuunain ukkosenjylinä tunkeutui pian sairashuoneeseen ja seurasi häntä aina siihen silmänräpäykseen asti, jona hän veti viimeisen hengenvetonsa.
Ruotsalaiset samosivat sillä välin eteenpäin ja vihdoin sisään Mynchenin avatuista porteista. Protestantit huusivat, että nyt saattoi Kustaa Aadolf kostaa Magdeburgin hävityksen. Sellaisiin veritöihin piti hän kuitenkin itseään liian hyvänä ja käski päinvastoin mitä ankarimmin, että kaupunki ja linna monine taideaarteineen olivat säästettävät. Mutta saavuttuaan asehuoneeseen ihmetteli hän, että löysi ainoastaan tyhjiä kanuunavaunuja, mutta ei mitään kanuunia. Huomattiin silloin, että ne olivat kaivetut maahan lattian alle. "Nouskaa ylös kuolleista ja tulkaa tuomiolle", sanoi hän leikillisesti ja kaivatti ylös kanuunat, toisen toisensa jälkeen. Niitä oli sataneljäkymmentä kappaletta. Kun alimainen hinattiin ylös päivänvaloon, huomattiin, että se oli ladattu ihmeellisillä luodeilla. Siihen oli piilotettu kolmekymmentätuhatta tukaattia, jotka nyt hilpeästi laskettiin ruotsalaisten kukkaroihin.
Kauhistuneina näkivät katoliset, miten voittamaton protestanttijoukko lähestymistään lähestyi keisarin omaa pääkaupunkia. Tilly lepäsi arkussaan, ja toinen vielä peljättävämpi sotapäällikkö, Wallenstein, joka oli erotettu röyhkeytensä vuoksi, istui uhkaavaisena ja loukattuna eräässä loistolinnoistaan. Hänen edessään oli tähtipiireillä täytetty taulu. Uskonnosta ei hän tahtonut kuulla puhuttavan, mutta tähtiin uskoi synkkä erakko. Ne olivat hänen jumaliaan. Tähtien asennosta luuli hän lukevansa tulevan elämänsä, ja ne ennustivat hänelle suuria, huimaavia kohtaloita. Kuitenkin sai keisari kauvan rukoilla ja luvata hänelle rajatonta kunniaa ja valtaa, ennenkuin hän jälleen nousi pimennostaan auttaakseen häntä uusilla, värvätyillä joukoilla. Tähän asti oli Kustaa Aadolf johtanut sotatapahtumia, mutta Wallenstein päätti hiljaa ja salaperäisesti työntää hänet takaisin pohjoiseen, askel askeleelta, ei epävarmoilla kenttätaisteluilla, vaan käymällä hänen liittolaistensa kimppuun ja nälkäsodalla ja hädällä, ikäänkuin jonkun selittämättömän taikuuden avulla.
Ruotsalaisten täytyi silloin kääntyä takaisin, auttaakseen uskollisia ystäviään Nyrnbergissä, ja puolen peninkulman päähän kaupungin ulkopuolelle rakensi Wallenstein kolmelle kukkulalle jättiläisleirin, josta kaikki puhuivat kuin sadusta: Se oli niin suuri, että vallit ja kolminkertaiset etuhakkaukset sulkivat piiriinsä sekä vesistöjä että kyliä. Meni monta tuntia koko tämän soturikaupungin ympäri ratsastamiseen, ja kaikkialla loistivat haarniskat ja kanuunat.
Tornikkaan Nyrnbergin ulkopuolella seisoivat ruotsalaiset järkähtämättömänä vahtina. "Niin kauvan kuin hengitän", sanoi Kustaa Aadolf, "jää Jumalan avulla Wallensteinilta ainiaaksi Nyrnbergin muurien sisäpuoli näkemättä." Ja Oxenstiernalle, jonka käskettiin tuoda sinne apua, hän kirjoitti: "Tämä vastustaja on yksi niitä pahoja henkiä, jotka saattaa karkoittaa ainoastaan paastolla." Wallensteinin linnoitetut kukkulat kohosivat kuin kummitusmaailma, jonka asujamet eivät koskaan näyttäytyneet kirkkaassa päivänvalossa avoimella kentällä, mutta kuitenkin levittivät kauhua ja kurjuutta. Seudun kaivojen vesi oli myrkytettyä. Isännättömät hevoset horjahtelivat laihtuneina pitkin teitä ja toiset tulivat järjettömiksi paarmojen pistoista, tempautuivat irti ja syöksyivät päistikkaa jyrkänteihin. Kaduilla makasi ihmisiä, jotka kuolivat nälkään tahi kuumeeseen. Wallensteinin leiriin tuli vihdoin niin paljon syöpäläisiä, että sotamiehet eivät saattaneet öisin nukkua, ja teltat olivat maasta lakeen asti täynnä heinäsirkkoja.
Silloin herättivät Wallensteinin eräänä pimeänä syys: yönä laukaukset ja unenkohmelossa olevien lasten ja naisten huudot. Äideillä oli tapana pelottaa lapsiansa ruotsalaisilla, saadakseen heidät tottelemaan, ja nyt vinkuivat jo näiden peljättyjen luodit teltan kaistojen halki. Kustaa Aadolf ei ollut voinut kauvemmin katsella miehistönsä kurjuutta. Musketti toisessa kädessä ja toinen vapaana kiipesivät hänen soturinsa yli etuhakkausten ja kuilujen kohti korkeinta kukkulaa.
Huipulla oli vanha linnoitus. Siellä seisoi Wallenstein nousevan auringon säteissä, jotka ainoastaan vilahdukselta saattoivat tunkeutua taajan savun läpi. Tumma varustus verhosi hänen laihan vartalonsa, ja keltaiset kasvot ynnä punertava tukka olivat liikkumattomat kuin kuolleella. Kukaan sotureista ei ollut koskaan nähnyt hänen nauravan eikä saanut ystävällistä sanaa hänen suustaan. Ryhdikkäänä ja kylmänä jakoi hän jyrkällä äänellä lyhyitä käskyjänsä ja seisoi sillä välin mykkänä. Tyhjästä oli hän noussut siihen mahtiin, jonka hän itse oli luonut, ja paljas hänen läsnäolonsa riitti saattamaan soturit raivolla taistelemaan.
Kerran toisensa jälkeen lyötiin ruotsalaiset takaisin, ja elävät liukahtelivat kaatuneitten veressä. Kärsimättömänä ja kuumana johti kuningas taistelua keskellä murhaavaa tulta, ja hänen oma kengänkorkonsa ammuttiin irti. Lennart Torstensson otettiin vangiksi ja teljettiin myöhemmin Ingolstadtissa niin kosteaan ja kylmään vankilaan, että hän sittemmin alinomaa kärsi luuvalon vaivoja. Kovakätisesti iskien syöksyi Stålhandske eteenpäin, suomalaisten ratsumiestensä ympäröimänä, mutta hänet ajettiin takaperin alas rinnettä. Kun vihdoinkin saapui yö ja sen mukana lotiseva sade, joka teki ruudin märäksi, täytyi hyökkääjien kääntyä takaisin.