Oxenstierna nosti ylös silmänsä nopea hymynpiirre kasvoillaan ja tarttui jälleen kynään. "Rakas herra", kuiskasi palvelija, joka hiipi sisälle panemaan uusia kynttilöitä jalkoihin, "tähän aikaan aamulla te muutoin tavallisesti nousette ylös hyvän unen jälkeen. Äsken minä kuulin kellon lyövän neljä."
23
"Silloin saan alkaa samaa tietä uuden päivän", vastasi Oxenstierna hilpeästi ja selaili papereitansa. Richelieullä oli mielivaltainen mahti, riippuen aina hänen kuninkaallisen isäntänsä satunnaisesta suosiosta, mutta ruotsalaisella kanslerilla ja aatelismiehellä oli toiset käsitykset laista ja oikeudesta. Se mistä kuningas ja hän olivat sopineet, oli rehellisesti pantava paperille ja lähetettävä kotiin neuvoston harkittavaksi. Hanhenkynä pistettiin pulloon ja rapisi, ja jälleen kimalsi esiin sana — isänmaa.
Se ei ollut hänelle korusana juhlahetkiä varten. Se oli työhetkien nimi koko sille tulevaisuuden asunnolle, jota rakennettiin hänen kansalleen. Sillä sanalla ajatteli hän tilikamaria, missä tarkastettiin maan tilit ja elinkeinot. Hän ajatteli uutta hovioikeutta, jonka tulisi katsoa, että ketään ei väärin tuomittaisi, ja äsken perustettuja lukioita. Aina siitä lähtien, kun katoliset opettajat olivat lähteneet pois, olivat ruotsalaiset alkaneet raaistua ja tulla tietämättömiksi. Mutta nyt oli siellä kotona aljettu päntätä päähän ja lukea, niin että salit surisivat. Ruotsalaisten piti nousta ajan ensimäisten kansojen tasalle, se oli tarkoitusperä. Vielä oli aateli taitavin ja kokenein sääty ja Oxenstierna oli aateliston mies. Loistavan ritariston luominen, sellaisen, joka ilolla menisi kuolemaan velvollisuutensa kutsuessa, se oli hänen korkein unelmansa hänen piirtäessään sanaa isänmaa. Itse muisti kuningas ylpeydellä, että hänen isoisänsä oli ollut ruotsalainen mies, joka oli vaeltanut metsissä taalalaisvaatteissa ja kirves olalla. Ennen säätyjen kokoontuessa syntyi usein melua ja sekamelskaa, mutta hän oli antanut heille erityisen valtiopäiväjärjestyksen. Siten oli hän saattanut vanhan kansanvapauden soveliaaksi saamaan äänensä kuuluville uudessa ajassa, ja kaikessa tässä oli Ruotsi silloin useimpien muiden maiden edellä.
Vähitellen tuli huoneeseen täysi päivä, ja Oxenstierna heitti kynän ja meni ikkunan ääreen. Alhaalla aamun valossa vilisi ihmisiä, jotka riemuitsivat ja heiluttelivat hattujaan. Eräästä ikkunasta olivat he nähneet vilahdukselta kuninkaan, leveän ja leppeän kansansankarin, joka reippaana kantoi korkealla miehevän kaunista päätään. Kuumana ja innokkaana ja niin raskain askelin, että lattian lankut vapisivat, asettui hän tänä varhaisena aamuhetkenä jälleen kanslerin kirjeiden ja paperikasojen ääreen. Ja silloin hän ei ollut enää ainoastaan kansanmiehen sankari, vaan korkeastioppinut ja tarkkanäköinen herra, yhtä kaunopuhelias kuin muulloin sotaisesti ammattitaitoinen taistelukentällä.
Työnhetket ja runsaat pidot Mainzissa päättyivät toki vihdoinkin, ja onneton Maria Eleonora sai jälleen istua itkemään. Kaikkine haaveineen ja päähänpistoineen tunsi hän olevansa kuin avuton lapsi, heti kun hänen jumaloidun puolisonsa vankka käsi ei ollut hänen kädessään.
Protestanttien suuri sotajoukko, jossa ruotsalaiset nyt olivat ainoastaan itse ytimenä, läksi jälleen liikkeelle vaskirumpujen päristessä ja torvien kaikaessa. Kellon soitolla ja ilohuudoilla tervehdittiin jälleen Kustaa Aadolfia vapaassa Nyrnbergin valtiokaupungissa, ja kunnialahjana sai hän vastaan ottaa hopeiset maan ja taivaan pallot. Mutta kun hän oli kulkenut yli Tonavan ja tuli Baijerin rajalle Lech virran rannalle, odotti häntä Tilly varustustensa takana toisella rannalla. Harmistuneena ja vihastuneena sureksi vanhus vielä Breitenfeldin tappelua. Hänestä tuntui kuin hän ei enää koskaan saattaisi levollisesti sulkea silmiään, jollei hän ensiksi saisi kostaa voitolla sellaista sotamaineensa häväistystä.
"Kuulkaa pojat", huusi kuningas ratsumiehilleen ja ratsasti lähellä olevalle liejuiselle rannalle. "Viisikymmentä riksiä sille, joka ottaa selon joen syvyydestä!"
Muuan rakuuna pukeutui nopeasti talonpojaksi. Hän kahlasi vuolaaseen ja kuohuvaan alppivirtaan ja tunnusteli pohjaa pitkällä seipäällä. Pyörteet kohosivat pian hänelle vyötäisiin saakka, ja Tillyn sotamiehet seisoivat nauraen hänen teeskennellylle kömpelyydelleen. "Oletko aivan hullu, sinä talonpojan tyhmyri, kun vaan yrität eteenpäin! Jokihan on kahdenkymmenenkahden jalan syvyinen."
Nämä olivat hyviä tietoja suomalaiselle rakuunalle. Mitä valittavaisimmalla äänellä rukoili hän silloin miehiä, että he armahtavaisuuden nimessä auttaisivat häntä julmain ruotsalaisten käsistä. Eräs sotamies riisui vaatteensa ja meni veteen vetääkseen miesparan seipäällä toiselle puolelle. Siten sai rakuuna nähdä, millä tavalla pohja suunnilleen toisellakin puolella kallistui. Enempää ei hänen tarvinnut viekastella tällä kertaa. Hän oli peljästyvinänsä ja kömpi vettä tippuen jälleen kuivalle maalle, niin että alastoman ja palelevan sotamiehen täytyi suuttuneena kääntyä ympäri.