Nyt riemuitsevat protestantit kulkivat voittokulkua, ja kutsuivat Ruotsin kuningasta pelastajakseen ja johtajakseen. Öisin vaellettiin syvissä metsissä, joissa tulisoihdut valaisivat teitä. Viiniköynnöksiä kasvavien kunnaitten välitse joukko kulki loistavia katolisia piispankaupunkeja kohti Rheinjoen seuduille.
Protestanttien päällikkö.
Würzburgin vieressä kohosi ylpeänä Marienburgin arkkipiispanlinna jyrkällä kukkulalla. Silta, joka vei sinne yli joen, oli räjähdytetty ilmaan, niin että ruotsalaisten täytyi heittää lankkuja yli ammottavien halkeamien. Ensimäiset kauhistuivat, kun heidän luotisateessa piti juosta yli kapean portaan toiselle puolelle, sillä alas veteen oli enemmän kuin kaksikymmentä kyynärää. Mutta rohkeimmat uskalsivat vähitellen koettaa, ja monet menivät yli veneissä. Varhain pimeässä eräänä aamuna huomasi muudan luutnantti vipusillan alas lasketuksi, mutta sisäpuolella seisoi kaksi sataa keisarillista vahtia, ja he kysyivät häneltä nimeä ja tunnussanaa. Hänellä oli ainoastaan seitsemän miestä mukanaan, mutta hän huusi: "Minä olen ruotsalainen! Pian tänne toverit! Linna on valloitettu!" Se oli hänen vastauksensa. Silloin syntyi raivoisa temmellys, ja eversti Torstensson hyökkäsi esiin ja kävi itse linnanpäällikköä vyötäryksestä.
Kun kuningas vihdoinkin tuli ja läksi valloitettuun linnaan, oli selvä päivä, ja hän katseli linnanpihalla lepääviä kaatuneita. Siinä oli sekä sotamiehiä että asestettuja munkkeja. Monella heistä oli ihmeellisen punaiset posket, ollakseen kuolleita. Hän alkoi hymyillä, sillä hän ymmärsi, että he olivat heittäytyneet maahan ja tekeytyivät kuolleiksi päästäkseen surmaavasta kalvaniskusta. "Nouskaa ylös!" sanoi hän. "Teille ei tapahdu mitään pahaa." Heti nousi joukko ruumiita ylös ilmi elävinä ja he kiiruhtivat kumarrellen tahi polvillaan kiittämään häntä hänen jalomielisyydestään. Sitten tuli saaliin jako. Sotamiehet löysivät niin paljon kultarahoja, että he keskenään mittasivat niitä hatuillaan, kuten luumuja tahi kirsikoita. Keskellä linnanpihaa puhkesi erään löydetyn arkun pohja, niin että kiiltävät kultarahat vierivät saappaiden välissä. Silloin selät koukistuivat ja kaikille tuli kiire poimimaan. Tämä oli toista kuin kulkea kotona isän nauriita nostamassa.
Varuskamari oli ylen täynnä aseita. Maariankuva kappelissa oli kultaa, ja kaksitoista apostolia, jotka nopeasti saivat seurata sitä rahapajaan, olivat hopeaa. Mutta nuo monet arvokkaat kirjat pantiin laatikkoihin ja lähetettiin Upsalan oppineille.
Keskellä voitonhuumetta hämmästytti kuitenkin kaikkia sotamiesten mitä ankarin kuri ja järjestys. Kaksi heistä, jotka taistelun alussa omin lupinensa ottivat omenia erään porvarin puutarhasta, oli heti hirtetty. Jos joku koetti näyttää miehekkyyttään kiroilemalla, sai hän maksaa sakkoja tahi laskeutua polvilleen ja tehdä katumuksen toisten nähden. Jos hän oli poissa hartaushetkistä, saatettiin hänet asettaa kaularautoihinkin. Jos hän joi itsensä päihinsä jossakin valloitetussa kaupungissa, ennenkuin vihollinen oli kokonaan karkoitettu, sai hänet vapaasti lyödä kuoliaaksi. Naiset, lapset ja vanhukset saivat kulkea rauhassa. Saksan protestantit tottuivat luottavaisesti tervehtimään ruotsalaisia ystävinään ja veljinään. Ja pakenevia katolilaisia kehoitti kuningas palaamaan. Hän ei tullut pakottamaan uskonasioissa, vaan taistelemaan uskon vapauden puolesta. Missä hän eteni voittomatkallaan, siellä hän otti vastaan uskollisuudenvaloja kaupungeissa ja laajalti maakunnissa.
Sillä aikaa sykki etäällä heikko ja levoton ihmissydän ikävästä ja kaipuusta. Hänen kuningattarellaan, nuorella ja kauniilla Maria Eleonoralla ei ollut koskaan enää iloista hetkeä, sittenkuin hänen miehensä oli hänet jättänyt. Tosin hän matkusti takaisin Itämeren yli lapsuutensa kotiin Berliniin, mutta mitkään huvitukset eivät voineet tukahduttaa hänen kaipuutaan siihen puolisoon, joka itse ei enää koskaan saanut ajatella kotia ja rauhaa. Kaikkien huulilta kuuli hän sankarin nimen. Mutta niin kiihkeästi kuin hän kerjäsikin ja pyysi kirjeissään saada häntä seurata, ei kuningas saattanut ottaa häntä mukaansa sodan kauhuihin. Nyt valjastettiin vihdoinkin hevoset vaunujen eteen. Ratsumiesten ympäröimänä kiiti hän ylen onnellisena etelään päin saadakseen muutamat nopeat kuukaudet elää hänen rinnallaan Mainzissa, kultaisessa kaupungissa, jonne hän asettui talvimajaan. Siellä he oleilivat loistossa ja komeudessa valtakunnan ruhtinaitten ja lähettien ympäröiminä.
Vaikka kuningas aina oli arvokas esiintymisessään ja puheissaan, oli hänen sielunsa kuitenkin kyllin rikas jakaakseen valonsa ja lempeän hilpeytensä varoja kaikille. Hänen ei tarvinnut näyttämällä hapanta naamaa ja halveksimalla koko maailmaa teeskennellä itseään vielä suuremmaksi kuin mitä hän oli. Sellaiset halveksijat ovat itse harvoin maailman parhaita. Sotaonni ja se arvo, jota hän ihmisenä nautti, olivat äkkiä tehneet hänet yhdeksi maanpiirin mahtavimmista, ja kuningattaren silmät seurasivat häntä melkein jumaloiden. Solakkana ja paljaana nousi hänen kaulansa pitsikauluksesta, ja hänen kiharainen päänsä kääntyi aina sille taholle, missä kuningas oli. Maria Eleonora oli sekä oikullinen että itsepäinen, mutta ylen rakastavainen. Kaikki hänen ajatuksensa ja unensa kohdistuivat Kustaa Aadolfiin ja yksin ollessaan hän itki katkerasti sitä, että oli soturin puoliso. Hän vihasi kanuunain jyrinää ja kaikkia noita monia sotatoimia. Hän tahtoi istua rakkaan puolisonsa kanssa rauhassa takkavalkean ääressä ja antaa myrskyjen riehua ulkona.
Oli vakava mies mustassa sametissa, joka nyt oli myöskin tullut kuninkaan luokse, ja se oli hänen kanslerinsa, laajalti kuuluisa Aksel Oxenstierna. Taivutellen pyysi kuningatar häntä kehoittamaan herraansa, että tämä ei enää panisi henkeänsä alttiiksi luotien ja miekkojen keskellä. Mutta kansleri silitti poikkileikattua pujopartaansa ja vastasi puhumalla isänmaasta. Sitten hän seurasi kuningasta työhuoneeseen ja suljettuna pysyi ovi myöhään yöhön. Neuvoja kuuli kuningas kernaasti etenkin niin korvaamattomalta ystävältä ja opettajalta kuin Aksel Oxenstiernalta. Vasta sitten, kun molemmat olivat harkinneet kysymyksiä ja tulleet yksimielisyyteen, oli toiminnan aika käsissä, ja silloin istuutui Oxenstierna kirjoittamaan, kun kuningas vihdoinkin meni levolle.
Eräänä yönä, kun Oxenstierna istui vahakynttiläin ääressä, seurasi hän ajatuksissaan sitä sanansaattajaa, joka povellaan, eräs hänen kirjeistään, ajoi neliä pois Pariisia kohti. Kuka seisoi tuolla Ranskan kuninkaan salissa, punaisissa, laahustavissa naishameissa? Kapeat kädet ottivat vastaan kirjeen, mutta kun kasvot kääntyivät sanansaattajaa kohtaan, näkyi että niissä oli sekä suippoparta että viikset. Ranskan kuningas se tuskin oli. Hän tahtoi kernaimmin päästä kaikista hallitusvaivoista. Oxenstierna istui silmät ummessa ja käsivarret ristissä ja tiesi hyvin, kuka se oli. Poimuiset silkkihameet kuuluivat kardinaalin pukuun. Se oli loistava kardinaali Richelieu (Risheljöö), joka ohjasi koko Ranskaa ja joka ovelasti oli solminut armollisen liiton kerettiläisten ruotsalaisten kanssa, vastustaakseen mahtavaa Wienin keisaria. Mutta hänen tyytymätön punastuksensa, kun hän luki kirjeen, kertoi, että nyt oli tullut äkkiä ruotsalaisten vuoro käyttää kopeata kieltä.