Hämärä lisääntyi ja rummut pärisivät, jotta soturit eivät eksyisi toisistaan. Saksilaisten hylkääminä, jotka jo olivat lähteneet käpälämäkeen, jatkoivat ruotsalaiset eteenpäin hyökkäämistään. Mutta taipumattomat suomalaiset etunenässä hyökkäsivät smålantilaiset ja itägööttalaiset, ja tuliensäteet valaisivat heidän kasvojansa. Mutta saattoivatko nämä olla Pohjan poikia? Kroaatti, joka vielä seisoi jäljellä kanuunan ääressä, tarttui miettiväisenä päähänsä. Heidän kasvonsahan olivat tummat, ikäänkuin he olisivat juuri ryömineet Magdeburgin tuhkaläjistä. Hän näki silloin, miten eräs heistä tarttui tukkaansa, ja kun käsi sitä silitti, tuli tukka siitä kohden valkoiseksi ja keltaiseksi. Ruudinsavu oli laskeutunut märkänä ja mustana värinä sekä iholle että vaatteille.
Muudan ratsumies, jota säkenöivät säilät lakkaamatta ympäröivät keskellä temmellystä, oli saanut kallisarvoisen pitsikauluksensa niin tahratuksi, että se näytti harmaalta rievulta. Hän oli mies parhaassa ijässä. Mutta hän tirkisti likinäköisesti ja oli niin lihava ja raskas, että hevonen läähätti ja oli aivan vaahdon peitossa. Päätään piti ratsastaja taaksepäin nojassa ja vihreä sulka liehui leveäreunaisessa hatussa. Rinnalla ei ollut mitään suojelevaa panssaria, vaan ainoastaan keltainen hirvennahkasuojus. Se oli ruotsalaisten kuningas. "Kestäkää, urheat poikani!" huusi hän reippaalla äänellä. "Ajatelkaa omaisiamme tuolla kotona. Vielä tunti, ja voitto on meidän silmänkantamattomiksi päiviksi ja vuosiksi!"
"Jeesus Maria", vastasivat keisarilliset, ja samassa räikyivät Tillyn torvet. Kroaatti tempasi nopeasti solmusiimaisen piiskansa. Vaakunakilvillä ja kuvilla kirjaellun jättiläissuuren piirityskanuunan toinen pyörä oli vajonnut maahan ja se seisoi nyt kallellaan. Sen edessä oli valjakko, jossa oli neljätoista hevosparia. Muutamat olivat kaatuneet. Toiset nousivat takajaloilleen kroaattien piiskaniskuista. Vaahto tippui niiden kuolaimista, ja kaviot nousivat pimeässä. Mutta mahdotonta oli saada vanhanaikuista rojoa liikkumaan paikaltaan. Ruotsalaiset kiiruhtivat eteenpäin ja ottivat Tillyn kanuunat ja lennättivät niiden tulen hänen omia sotureitaan kohti. Eivät ketkään, paitsi sotapäälliköt, kyenneet kauvemmin käsittämään, mitä alhaalla hämmingissä tapahtui — eivät ketkään, paitsi yli-ihmiselliset pilvijättiläiset, jotka saattoivat nähdä pimeään ja kuulivat kaikki ja tiesivät kaikki. Tilly oli vähällä joutua vangiksi ja vaipui maahan melkein tajuttomana niistä pyssynperän iskuista, jotka osuivat hänen päähänsä. Urhoollisimmat muodostivat neliön hänen ympärilleen, ja itse voittamattomana, vaikka päällikkönä lyötynä, vietiin hänet muskettien yhteislaukausten kaikuessa pois, ohi ruotsalaisten rivien. Suuri Breitenfeldin voitto oli voitettu, ja ilta alkoi tulla. Taistelun ukkonen oli vähitellen tauonnut, ja alkoi jo pimetä, mutta vielä kerran asetti kuningas väsyneen joukkonsa taistelujärjestykseen. Se oli hänen kallisarvoisin aarteensa, eikä hän tahtonut antaa sitä alttiiksi millekään äkkihyökkäykselle.
Kerran aikoja sitten, kun hänen ja hänen suomalaistensa kimppuun oli käyty takaa päin, seisoi hän taistelun jälkeen ja katseli huolestuneena kaatuneita. "Kuinka monta urotyötä", sanoi hän, "nämä sankarit olisivatkaan tehneet, jollei minun varomattomuuteni olisi tuottanut heille liian aikaista kuolemaa." Kokemus oli sitten vähitellen myöskin tehnyt hänet varovaiseksi. Kun hän senvuoksi nyt ajattelevaisesti oli valmistautunut jokaiseen vaaraan, ratsasti hän pitkin rykmenttejä ja kiitti heitä päivästä, joka ei koskaan unohtuisi. Hän syleili vakavaa Hornia ja ylisti hänen levollista neuvokkuuttaan ja pudisti hilpeän Banérin kättä. Sen jälkeen hän käski, että jokainen sotamiehistä laskeutuisi yöksi levolle sille paikalle, missä kukin seisoi. Virkistettyään itseään hieman ruualla ja juomalla sotakauppiaan luona asettui hän sitten itse nukkumaan vaunuihin. Oli jo pitkä aika siitä, kun hän oli nukkunut omassa kuninkaallisessa vuoteessaan. Milloin sai hän levätä teltissä, milloin vaunuissa, ja ylhäiset herrat saivat tärskyä edestakaisin hevosen selässä tahi vaununlaudoilla, kuten hänkin.
Tuli yhä hiljaisempaa nukkuvan sotajoukon keskuudessa, joka rivittäin lepäsi aseineen poljetulla maalla.
Muudan smålantilainen ratsumies istui yksin muutamain askelten päässä sytytetystä vaunulyhdystä ja tuijotti miekkaansa. Pyssymies hänen vieressään käänsi päätään ja sanoi: "Onpa sinulla, vuohenpoika, sotakentällä mukanasi rumannäköinen kalpa, oikea vanha pyövelinmiekka. Teili ja pyörä ja hirsipuuhan ovat kaiverretut teräkseen."
"Niin onkin", vastasi smålantilainen. "Sairaana ja raskasmielisenä tuli kerran rutiköyhä pyöveli isäni tupaan ja istuutui lieden ääreen. Hän otti vähän vettä käteensä ja joi ja sanoi synkeästi nauraen: 'Monet taikauskoiset sairaat ovat kuvitelleet mielessään parantuvansa, jos he joisivat minun halveksitusta kädestäni. Mutta minua itseäni se ei voi auttaa. Minun sairauteni on täällä syvällä rinnassani, ja sen nimi on raskasmielisyys.' — Me toiset ryömimme piiloon olkiin, niin pitkälle kuin saatoimme, ja päivän koittaessa huomasimme, että hän oli kuollut. Kauvan oli sitten kamala miekka nurkassa, eikä kukaan uskaltanut siihen koskea. Mutta sitten tuli sota, ja silloin minä ripustin sen kupeelleni." Smålantilainen oli hetkisen vaiti ja sitten hän lisäsi: "Kaarle Yhdeksännen verisinä päivinä teki tämä miekka monta jaloa Ruotsin rouvaa leskeksi. Sitä minä nyt istun ja ajattelen. Nyt me emme enää käytä terästä omia maamiehiämme vastaan. Näetkös, kuka varovasti ja kunnioittavasti, mutta kuitenkin kuin hyvänä toverina laskeutuu levolle kuninkaan viereen vaunuihin? Se on Banér. Kuninkaan isä mestautti hänetkin. Siinä nukkuvat nyt molemmat pojat veljesvuoteessa."
"Niin, meille ruotsalaisille on tullut toiset ajat", vastasi pyssymies, pani kätensä ristiin päänsä alle ja vaipui uneen.
Kuningas oli levollisesti nukahtanut urhoollisen Banérin viereen. Isän muinaiset viholliset ja heidän jälkeläisensä olivat vihdoin unohtaneet kaiken vanhan vihankaunan ja hänen ritarillisuutensa ja oikeudentuntoisuutensa vaikutuksesta tulleet hänen alttiiksi ystävikseen.
Vasta auringon jälleen kohotessa hyökkäsi sotajoukko keisarillisten hyljättyyn leiriin. Täältä löytyivät pussit, joissa oli Tillyn koko sotarahasto, ja kuormastovaunuista haettiin esille Magdeburgista ja muista hävitetyistä kaupungeista ryövätyt aarteet. Entäpä sellaisia hevosia! Olivat ne juoksijoita, joiden selkään kannatti istua päivänpaisteisessa vilinässä, keskellä valloitettuja lippuja ja kanuunia. Satulat olisivat saattaneet kelvata vaikka ruhtinaille. Tyhjältä näytti usein kotona maakirkoissa ja taloissa, mutta tästä lähtien olisi tuleva toisenlainen komeus.