Sillä välin huomasi Tilly käyttää sotaviekkautta. Yötä päivää olivat hänen suuret piirityskanuunansa jylisseet Magdeburgin ulkopuolella, jossa aljettiin menettää kaikki toivo, mutta nyt hän antoi niiden äkkiä vaieta. Yön tullen istuivat uupuneet vahdit haukotellen ja valvoen Falkenbergin ympärillä valleilla, mutta ääntäkään ei kuulunut enää Tillyn leiristä.
"Hän tietää, että ruotsalaiset ovat lähestymässä", ajattelivat magdeburgilaiset. "Vastoin tapaansa valmistautuu vanhus pakenemaan. Muutamien päivien kuluttua voimme jälleen avata kaupunginportit." Sielunsa pohjiin iloisina menivät useimmat aamun koitossa kotiin ja laskeutuivat omiin sänkyihinsä saadakseen vihdoinkin levätä kylliksi. Mutta tuskin oli aamulla seitsemänlyönti kajahtanut kaupungintornista, kun huimaavan pitkät hyökkäysportaat kohotettiin hiljaista kaupunginmuuria vasten. Tummaihoisten valloonien seuraamana kiipesi mies, joka ei ollut koskaan vapissut. Se oli eversti Pappenheim. Joka kerta kun sodan halu tahi viha kohotti veren hänen otsalleen, punastui tavallisesti kaksi miekanmuotoista viivaa hänen rypistyneitten kulmakarvojensa yläpuolella. "Voitto, voitto!" huusi hän, ja vihdoin kiinnitti hän keisarillisen lipun muurille, jossa viimeiset nukkuvat vahdit nopeasti surmattiin.
Falkenberg, joka oli mennyt raatihuoneelle, pysähtyi äkkiä valppaasti ja kuunteli, ja pian erotti hän selvästi laukauksia ja melua. Unenkohmelossa olevan joukon etunenässä, jonka hän nopeasti kokosi kaduilta, riensi hän Pappenheimiä vastaan. Askel askeleelta työnsi hän tätä takaisin rajussa käsikahakassa, mutta lopuksi hänet itsensä luoti kaasi.
Hätäkellojen läpätys ja kohoava palosavu ilmoitti vähitellen koko seudulle, että Magdeburgia ryöstettiin ja hävitettiin. Haavoja, nälkää, vastuksia, kaikkea olivat Tillyn soturit kestäneet, saadakseen olla mukana sellaisina hetkinä, kuin nyt. Täällä saattoi köyhinkin sotamies tulla rikkaaksi kuolinpäiväänsä asti, kun vaan sai hyvän saaliin. Täällä ei ollut enää lakeja eikä järjestystä. Tarvitsi vain murtaa lukot ja poimia viitta täyteen. Mutta kuka saattoi laahata mukanaan marmoritulisijoja tahi pöytiä ja tuoleja ja lasi-ikkunoita? "Hyvä, lyökää rikki ja antakaa roskan palaa!" Tämä oli rajun ryöväriroskajoukon tunnussana. "Esille kultarahat, koira!" huusivat kroaatit päästessään jonkun varakkaan porvarin kimppuun. "Kaksin verroin lisää! Jälleen kaksin verroin! Jollei sinulla ole enempää, hyvä, niin saat kuolla!" Naiset koettivat kätkeytyä kellareihin tahi ullakoille taikka kaduille veristen ruumiskasojen alle. Erään kirkon lattialla oli vihdoin viisikymmentä naisenruumista kaulat katkaistuina. Pienet lapset juoksivat ympäriinsä ja huusivat äitiä ja isää, saamatta mitään vastausta. Kroaatit tarttuivat nauraen heidän jalkoihinsa, halkaisivat heidät miekaniskuilla ja heittivät liekkeihin. Palkit ja katot syöksyivät maahan rytisten, ja koko Magdeburg oli sellaisen tulimeren vallassa, että kuumuus ajoi voittajat takaisin ja pakotti heidät lykkäämään ryöstönsä seuraavaan päivään.
Tilly katseli kyynelsilmin kaupunkia, kulkiessaan synkkää kulkuaan kaupunkiin raunioitten välitse. Se saalis, jota hänen miehensä laahustivat mukanaan, hänen vihdoin taas samotessaan eteenpäin, ei lainkaan houkutellut häntä.
Uusien hävitysten jälkeen istui hän eräänä yönä majassaan päälliköittensä kanssa ja neuvotteli. Magdeburgin savuavat soraläjät olivat viimeinkin säikäyttäneet saksilaisten vaaliruhtinaan oluthaarikan äärestä. Saksilaiset liittolaisinaan hyökkäsi nyt Kustaa Aadolf taisteluun. Tillyllä oli tosi edessä, jos hän jo seuraavana päivänä kohtaisi nuoren voittajan avoimessa taistelussa. Epäröiden ja haluttomana pudisti monia kokenut sotapäällikkö vanhaa päätään. Punainen sulka, joka hatusta riippui selkään, heilui ja keikkui, ja hänen karheat kasvonsa olivat lukemattomien vakojen ja pienten ryppyjen kyntämät. Ankarana ja viisaana hän katseli vakavasti taistelutoverejaan syvään painuneilla silmillään. Mutta Pappenheim hymyili salavihkaa ukon huolestuneelle varovaisuudelle ja löi kärsimättömänä rintoihinsa. Hänen ruumiissaan oli tuskin ainoatakaan kämmenen kokoista paikkaa, jossa hänellä ei olisi ollut arpia ja naarmuja. Hän oli saman vuoden lapsi kuin Kustaa Aadolf, ja hänen suvussaan oli tarina, että joku arpinen Pappenheim kerran valkoisella hevosella ratsastaen voittaisi suuren kuninkaan. Hän paloi innosta saada nousta maidonvalkean ratsunsa selkään ja koetella ennustuksen totuutta.
Mikäli hän puhui, sikäli punastuivat miekanmuotoiset vaot hänen otsallaan. Vihdoin Tilly taipui. Hitaisesti hän kohosi ja pani nappiin vihreän takkinsa. Tietämättään olivat he joutuneet istumaan haudankaivajan asuntoon, ja aamu alkoi nyt sarastaa pienistä ikkunoista. Heidän mennessään ulos ulkopuolisen huoneen läpi saivat he nähdä, että seinät olivat maalatut täyteen pääkalloja, luita ja ruumisarkkuja. Synkkänä käänsi Tilly hatunreunan ylös tummilta kulmakarvoiltaan ja istuutui satulaan.
He huomasivat nyt olevansa Leipzigin kentillä, ja eräälle harjanteelle Breitenfeldin lähistöön asetti Tilly sotajoukkonsa. Eräs kroaateista oli menettänyt hevosensa ja seisoi kaikkein ylinnä erään hänen raskaan kanuunansa vieressä. Hänen vanhanaikuinen haarniskansa lepäsi niin raskaana hänen hartioillaan, että se oli hänelle taakaksi. Mutta yht’äkkiä alkoi hän kuitenkin tasajalkaa hyppiä ja viitata miekallaan. "Tuolta tulevat ruotsalaiset!" huusi hän tyytyväisenä ja teki yhä korkeampia ilohyppäyksiä. "Minulla on hyvät silmät, mutta en voi nähdä, että heillä olisi mitään kanttiinia. En voi myöskään huomata mitään sytyttimiä enkä mitään pyssyjen tukihankoja. Ja pyssymiehethän kulkevat ratsumiesten välissä, kuten naisväki poikien välissä tanssileikissä. — Minäpä sanon jotakin", huudahti hän hetkisen levollisemman harkinnan jälkeen. "Nuo suoraan sanoen eivät ymmärrä vanhaa kunniallista sotataitoa. Niin, nepä ovat sotureita! Eivät osaa omaa ammattiansa. Ja miten ikävää heillä mahtaa olla, mikäli minä olen kuullut. Heti kun heillä pitäisi olla vapaa hetki, saavat he asettua riviin ja ruveta laulamaan virsiä. Anna minulle anteeksi, pyhä neitsyt, mutta kyllä minä sittekin osaan hauskempia lauluja. Ei, hyi tuollaisia silakansyöjiä!"
Hän ei huomannut, että Tilly kalpeni. Peljätyn pilvijättiläisen seitsenkymmenvuotiset silmät näkivät terävämmin kuin hänen. Kaukolasin avulla hän näki ruotsalaisten muskettien mukavat piilukot ja pienet kevyet kanuunat, jotka olivat kätketyt prikaateihin. Mutta mitä kanuunia ne olivat, jotka eivät tarvinneet edessään enemmän kuin yhden tahi kaksi hevosta? Niin, ne olivat nahkaisia. No hyvä, nahkalle kirjoittaminen ja nahkaan pukeutuminen oli vanha asia. Mutta nahkatorvilla ampuminen, se oli juuri lappalaisten pohjoisten veljien päähänpisto. Ei, totisesti, tämä ei ollut ollenkaan sellaista kuin olisi pitänyt olla, ei kroaatin eikä kunnianarvoisan, valkotukkaisen vanhan koulun sotapäällikön silmissä. Tässä oli nuori nero, joka uudella sotataidollaan ryntäsi yli-ikäistä ja vanhentunutta vastaan.
Tillyn sotajoukko oli asetettu kolmeentoista äärettömän suureen neliöön. Ne näyttivät kolmeltatoista isolta varustukselta, sillä pyssymiesten keskellä kohosivat neliössä jalkamiesten kahdeksantoista jalan korkuiset piikit kuin seinät. Päällystö puhkui ja komensi. "Musketti haarukalle, puhalla sytyttimeen, avaa sankki!" kuului hitaisesti ja perinpohjaisesti. Joskus saattoi tarvita aina yhdeksänkymmentäyhdeksän eri temppua, ennenkuin musketti vihdoinkin syttyi raskaasti ponnahtaen tukevassa rautahaarukassa. Niin oli ollut tapana taistella aina keskiajan päivistä alkaen. Syysaurinko kimalteli rasittavissa rautavarustuksissa, mutta vähitellen sen peittivät tomupilvet ja sinertävä sauhu, ja tuli yhä pimeämpi. Nopeaan ja keveästi levisivät Kustaa Aadolfin joukot pitkiksi jonoiksi, ja hänen pienet kanuunansa alkoivat soida. Pappenheim oli jo tulessa valkoisen ratsunsa selässä, etsiäkseen kuningasta oikealta siiveltä, missä hän tavallisesti oli tavattavissa. Seitsemän kertaa teki Pappenheim hyökkäyksen, mutta joka kerta hänet lyötiin takaisin rajussa ottelussa. Vihdoinkin suunniltaan säikähtyneet hevoset kääntyivät ja veivät ratsastajat mukanaan huimaavaan pakoon. Piikit ja miekat risteilivät, musketit leimahtelivat ja Tillyn kauheat kanuunat tärisyttivät maata.