Böhmin puutarhojen ja vuorten välissä oli upea Prag muureineen ja torni tornin vieressä. Böhmi luettiin silloin keisarin perintömaihin, mutta linnan aarteiden joukossa linnanmäellä säilytettiin vielä vanha böhmiläinen kuninkaankruunu.
Kukkulaisia vuoria verhosivat viinitarhat ja vuorien sisuksissa oli kultaa ja hopeaa. Ja kansa piti kiinni itsenäisyydestään ja vapaudestaan. Vaikka Pragin kadut kiemurtelivat keskiaikaisen käyrinä ja vaikka kaupunginsilta oli reunustettu vanhanaikaisilla pyhimystenkuvilla, puhalsivat raittiit tuulet mielissä, ja siellä asui monta protestanttia.
Eräänä toukokuun päivänä 1618 kokoontuivat protestantit, loukkaantuneina ja kapinallisina, sillä katolinen keisari oli suljetuttanut pari heidän kirkoistaan. "Me olemme vapaita miehiä ja vapaa on meidän uskomme", kuului joukosta, joka meluten ja huutaen pyrki linnaan. Siinä oli sekä sotureita että kauppamiehiä, ja kaikilla heillä oli aseita. Vakavat, mustasukalliset herrat, jotka kulkivat etumaisina, menivät saliin keisarillisten linnanherrojen luokse niin monen seuraamana, kuin mukana saattoi tunkeutua. Siellä kuohahti heidän sisunsa heidän kiistellessään. Tuhlaamatta enempää sanoja he tarttuivat kahteen kauhistuneeseen neuvosherraan ja yhteen kirjuriin käsistä ja jaloista ja heittivät kaikki kolme ulos suoraan kolmannen kerroksen ikkunasta. He kieriskelivät ilmassa koivet oikoisina. Heidän allansa oli kokonainen kahdenkymmenenkahdeksan kyynärän syvyys linnanhaudan pohjaan saakka. "Näin laaditaan lakia vanhan böhmiläisen tavan mukaan", huusivat protestantit ja pistivät ulos päänsä, katsoakseen, miten matka päättyisi. Mutta neuvosherrat, jotka olivat sattuneet putoamaan keskelle suurta rikkatunkiota, olivat pian taas jaloillaan ja juoksivat, minkä koivet kannattivat. Protestantit ampuivat muutamia laukauksia heidän jälkeensä, mutta osuivat vain heidän takkeihinsa, eivätkä pakolaiset viivytelleet rientäessään keisarin luokse kertomaan mustelmistaan.
Suuressa linnassaan Wienissä istui keisari Mattias, sairaana ja vanhettuneena, rukousnauha polvillaan ja puhui suvaitsevaisuudesta. Mutta hänen ummistettua väsyneet silmänsä valittiin hänen sukulaisensa Ferdinand Saksan ruhtinaiden liittovaltion keisariksi. Pyhän neitseen alttarin edessä hän oli luvannut pitää voimassa katolisen kirkon valtaa. Viisaana ja voimakkaana ja munkkien ja pappien ympäröimänä oli hän mies muistamaan sanansa. Hän ei tuntenut itseään ainoastaan Europan ovenvartijaksi Turkin lippujen alla taistelevia profeetta Muhammedin tunnustajia vastaan, vaan hänen unelmansa oli, että kristikunnan valta jaettaisiin hänen ja paavin välillä. Rajuilma uhkasi koko hänen suurta valtakuntaansa, sillä monet pikkuruhtinaat ja heidän alamaisensa olivat aikoja sitten tulleet protestanteiksi. Ennenhän oli paavi määrääjänä hengellisissä asioissa, mutta se ei saattanut kauvempaa tyydyttää ihmisten uskoa ja se esti heidän oikeuttaan vapaasti tutkia ja ajatella.
Pohjoismaissakin jyrisivät sodan ukkosilmat. Ruotsalaisten nuori kuningas, Kustaa Aadolf, paloi suurtöiden halusta. Hän kehitti jo paraikaa uutta sotataitoa ja nuorensi ja täydensi samalla kertaa Ruotsin sisäistä rakennetta. Maailma on aina nuori, aina uusi rohkeille ja nuorille. Inkerinmaan ja Karjalan oli hän jo valloittanut. Pian oli Liivinmaa myöskin seuraava mukana, niin että Itämeri Riiasta alkaen pohjoisimpaan lahdelmaansa asti aaltoili Ruotsin kaupunkien välissä. Mutta keisari kohautti olkapäitään hänen urotöilleen kaukaisissa maissa. Hänen silmissään oli Puolan katolinen kuningas Sigismund vielä Ruotsin oikea perillinen ja Kustaa Aadolf ainoastaan kapinoitsija, jota hän ei edes tahtonut kunnioittaa kuninkaan nimellä. Kaikki, mitä kerettiläiseksi saatettiin kutsua, oli hän päättänyt hävittää armotta juuriaan myöten, ja sellaisia hänellä oli vallan lähellä. Sädekruunu päänsä ympärillä katseli vielä hänen lipustaan Jumalan äiti hänen sotajoukkojansa, jotka kädet ristillä lupasivat uhrata verensä hänen hyväkseen. Välttämätön taistelu oli tullut. Prag ryöstettiin ja sitä rangaistiin kovasti. Protestantit pakenivat revityistä kirkoistaan ja tuhotuista kodeistaan ja katselivat levottomina ympärilleen, etsien itselleen päällikköä. Kuka oli kyllin voimakas tullakseen toiminnassa uuden ajan mieheksi? Kuka heidät kokoisi ja veisi voittoon, niin että heidän nuori uskontunnustuksensa ei jäisi riutuvaksi valoksi, jonka rajuilma puhaltaisi sammuksiin ainiaaksi?
Sodan pahat henget lensivät yli Saksanmaan, hävittääksensä ja tuhotaksensa sitä kokonaista kolmekymmentä pitkää vuotta. Aura sai seistä ja ruostua. Hevoset valjastettiin kanuunain eteen. Talonpojat saivat poimia terhoja ja juuria maasta, tyydyttääkseen nälkäänsä. Kuin valtaavat pilvijättiläiset riensivät keisarin sotapäälliköt eteenpäin ja sirottivat liekkejä ja savua yli maiden. Kauhistuen ja ihaillen katselivat sotamiesjoukot heitä ja seurasivat heitä sokeasti läpi kuulasateen. Mitä merkitsi sotilaalle, jollei hän saanutkaan mitään palkkaa! Palavien olkiaumojen ja talojen liekit valaisivat hänen tietään hänen kahlatessaan yli soiden ja jokien ja taistellen tunkeutuessaan linnoihin tahi kaupunkeihin, joissa oli täydet kaapit ja kellarit ryöstettävinä.
Erään Pragin palatsin edustalle pysähtyi joskus pitkä jono kuusivaljakkoisia matkavaunuja. Hevoset ohjattiin marmorisoimen ääreen, ja henkivartijoita ja aatelisia hovipoikia vilahteli portaissa. Joka ilta kokoontui lukemattomia vieraita valaistuihin saleihin, mutta itse isäntää ei useimmiten näkynyt. Jos hän joskus saapui katetun pöydän ääreen, istui hän synkkänä, umpimielisenä ja vaikeni. Hän oli keltaisenkelmeä ja laiha, silmät pienet, mustat ja palavat. Jos hän vihdoin lausui muutamia lyhyitä sanoja, kuunteli koko pöytäkunta henkeään pidättäen kuin ennustajaa, kuin jotakin näkymättömistä tulevaa salaperäistä ääntä. Hiljaista piti olla myöskin hänen ympärillään. Palvelijat saivat käydä äänettömissä tohveleissa, ja herrat kietoivat silkkinauhoja kannustensa ympäri, etteivät ne kilahtelisi. Hän oli valtaavin ja peljätyin kaikista pilvijättiläisistä, ja hänen nimensä oli Wallenstein.
Nuorena ei Wallensteinilla ollut mitään mainittavaa omaisuutta, mutta sitten hän meni naimisiin vanhan, hyvin rikkaan lesken kanssa, joka pian kuoli ja jätti hänelle kaikki tilansa perinnöksi. Ostamalla sitten halvalla hinnalla karkoitettujen protestanttien linnat ja talot hän hankki itselleen äärettömän suuria maatiloja. Vapaa-ajattelijana hän varsin vähän välitti uskovaisten taisteluista. Sotamaineensa ja rikkauksiensa avulla hän sen sijaan hankki keisarille suuren sotajoukon ja antoi sotamiesten elättää itsensä heinäsirkkojen tavoin hävittämällä, mitä oli saatavissa. Kaukaa, aivan muista maista kokoontui seikkailijoita, jotka ottivat pestin hänen lippujensa alla, saavuttaakseen kunniaa ja saalista. Hänen rajuinta ratsumiesjoukkoansa kutsuttiin tavallisesti kroaateiksi. Ja missä kroaattien hopeahelyiset suitset loistivat ruudinsavun keskellä, siellä tiesivät sekä katoliset että protestantit, ettei mitään armoa annettu. Sellaista vitsausta eivät Saksan ruhtinaat vihdoin enää voineet sietää. He taivuttivat senvuoksi keisarin tempaamaan sotajoukkojen ylimmän vallan Wallensteinilta ja antamaan sen toiselle pilvijättiläiselle, seitsemänkymmenvuotiaalle, aina voittamattomalle Tillylle.
Ylhäältä, Magdeburgin valleilta, jotka olivat melkein kalliojyrkänteiden kaltaiset, näkivät protestantit pian, miten Tilly läheni sotajoukkoineen, jotka olivat harmaantuneet lippujen alla. Mutta mikä uusi ja vieras huuto kaikui yli muureilla olevan kansanjoukon? "Alas keisarilliset!" kuului, "ja eläköön Ruotsin kuningas!"
Kelpo soturi, joka seisoi siinä jalustimissa selkä suorana ja tähysteli kaikille tahoille johtaessaan puolustusta, oli tosi ruotsalainen mieleltään, joskin saksalainen syntyjään. Hänen nimensä oli Falkenberg, ja hän oli valepuvussa hiipinyt kaupunkiin. Ihmeellisiä asioita oli näet tapahtunut Itämeren rannalla, johon suuri kuninkaan laivasto ruotsalaisine lippuineen äkkiä oli laskenut maihin. Viheliäistä on aina vain istua tuvassaan kotikattilan ääressä ja jankuttaa ja huokailla, että aika on paha. Nuori Kustaa Aadolf oli suurruotsalainen herra, eikä suurruotsalaisuus salli koskaan nilkuttaa toisten perässä ja antaa heidän viedä voitot. Hänelle merkitsi suurruotsalaisuus koko kansan nuorentamista ja elähdyttämistä ja sitten kansan avulla käden ojentamista uskaliaasti itse lipputankoa kohti ajan ensimäisten kansojen joukossa. Turhaan ei ollut mestari Olavi puhunut pöntöstänsä Isossakirkossa, vaikka hän nyt lepäsi vaatimattoman kivensä alla. Kustaa Vaasan pojanpoika ei unohtanut, mikä oli Vaasan suvun oikea perintö, vaan saapui nyt auttamaan saksalaisia uskonveljiään. Kaupungit ja linnoitukset joutuivat hänen käsiinsä, ja eteenpäin kävi marssi pölyssä ja lumessa — parhaiten lumessa, sillä siihen olivat hänen ruotsalaisensa ja suomalaisensa parhaiten tottuneet. Mutta ehtisikö hän pelastamaan protestanttista Magdeburgia, joka oli solminut liiton hänen kanssaan? Saksilaisten vaaliruhtinas istui ja kulautteli oluttansa eikä vielä oikein tiennyt, mitä hänen pitäisi ajatella tuntemattomista vieraista, mutta hän kielsi kuitenkin ruotsalaisia kulkemasta maansa läpi.