Kului pitkä aika, ennenkuin nukuin, sillä huono onneni ja tieto, että jollen olisi ollut tottelematon Kareman käskyille, olisin nyt omien kansalaisteni joukossa, ehkä isäni ja veljeni luona, kiduttivat minua vieden kaiken toivoni. Vihdoin väsyttivät kiivaat tunteenpurkaukseni minut niin, että vaivuin raskaaseen uneen, josta äänekäs melu ja huudot minut herättivät.
Nousin katsomaan, mikä sen oli aiheuttanut, ja näin kaikkien miesten olevan hereillään ja juoksentelevan kuohuksissaan sinne tänne. Katsahdin Chakaan, mutta hän ei enää ollutkaan vierelläni. Hetken kuluttua kuulin jonkun huutavan kuin kuolemantuskissa. Koetin ryömiä ääntä kohti, sillä pelkäsin urhoollisen toverini joutuneen vaaraan, mutta pari miestä tarttui minuun heti ja vei minut Kifuran luo. Hänen vieressään oli Dalan kuollut ruumis puukko rinnassa ja lyhyen matkan päässä keihästetty Chaka.
Kifura määräsi, että jalastani riippuvan puupölkyn lisäksi oli orjahaarukka sidottava kaulaani ja käteni sidottava selkäni taakse.
Sillä aikaa kuin hänen käskynsä pantiin toimeen, sain tietää, mitä oli tapahtunut. Chaka oli huolimatta jalkaansa kiinnitetystä puupölkystä onnistunut ryömimään Dalan makuupaikalle ja vetäistyään puukon tämän vyöstä oli hän iskenyt sen Dalan sydämeen. Kun hän nousi, sattui läheisyydessä palavan nuotion valo häneen, ja muudan balabalainen, nähtyään mitä hän oli tehnyt, hälyytti silloin heti muut. Ennenkuin Chaka oli päässyt kahdentoista jalan päähänkään vihollisensa ruumiista, keihästettiin hänet kuoliaaksi.
Dalan miehet vaativat nyt kiihkeästi, että saisivat minut tappaa, mutta Kifura ei suostunut luovuttamaan minua heille. Päivän koittaessa erosivat sitten balabalaiset ja adianalaiset toisistaan, viimeksimainittujen lähtiessä omaan kyläänsä ja balabalaisten ryhtyessä jatkamaan matkaansa Ogowaita kohti.
Laahustin eteenpäin vaivalloisesti niin nopeasti kuin voin, sillä jokainen pysähtymisyritys rangaistiin ruoskanlyönnillä, mutta vihdoin minä kompastuin ja kaaduin voimatta enää nousta. Saadaksensa minut jälleen jaloilleni polttivat ja kärvensivät villit vangitsijani minua tulisilla hiilillä, mutta olin niin kokonaan lopussa ja väsynyt elämään, ettei minua saanut mikään liikkeelle. Vihdoin käski Kifura, nähtävästi peloissaan että kuolen, irroittaa pölkyn jalastani ja haarukan kaulastani, ja koetti sitten miehineen saada minut jälleen pystyyn. Mutta toivoen heidän tappavan minut pysyin itsepäisesti paikoillani. Vihdoin oli heidän pakko kaataa muudan puu ja valmistaa siitä noin yhdeksän jalkaa pitkä korento, johon he sitoivat minut kiinni puunkuori- ja nahkahihnoilla. Sitten sai neljä miestä käskyn kantaa minua.
He kohtelivat minua niin säälimättömästi kuin minulla ei olisi ollut lainkaan tuntoa. Kulkiessaan paiskoivat he minua puita vasten, vetivät minua piikkisten pensasten läpi, hinasivat minut kaatuneitten runkojen yli ruhjoen minut kokonaan ja vieden melkein kaiken nahan ruumiistani. Samaan aikaan kärpäset, pistelevät muurahaiset ja muut miellyttävät hyönteiset takertuivat haavoihini imien vertani ja kokoutuivat niin suurissa joukoin silmieni ympärille, että luulin tulevani sokeaksi. Kun minut vihdoin nakattiin kuin pölkky erään vuotavan kanootin pohjalle, luulin saaneeni jo tarpeeksi kärsiä kidutuksia, ja vaikka veneeseen kompuroivat miehet astuivatkin päälleni ja ympärilläni lenteli kaikenlaisia pörriäisiä, otaksuin nyt saavani levätä ja olla rauhassa. Mutta hetken kuluttua huomasinkin, etteivät tuskani olleet vielä loppuneet, sillä vaikka kanootin pohjalla oleva vesi olikin kylmää ja nuo inhoittavat hyönteiset olivat poistuneet, turposivat kumminkin siteeni vedessä niin, että ne syöpyivät ihooni kuin rautalangat. Jäseneni ja koko ruumiini rupesivat ajettumaan, kaulaani kiedottu nuora oli melkein kuristaa minut, niin että jokainen hengähdykseni oli hyvin tuskallinen, ja toinen samanlainen otsani ympärille kiedottu tuntui tunkeutuvan aivoihini.
Huomattuani, että minun oli mahdoton kärsiä sellaisia tuskia ja elää, rukoilin ja pyysin heitä irroittamaan siteeni. Aluksi eivät he olleet kuulevinansakaan rukouksiani, mutta lopulta käski Kifura katkaista siteeni, sillä hän pelkäsi luultavasti minun kuolevan, jolloin hän ei enää olisikaan voinut ylpeillä olevansa ensimmäinen, joka oli tuonut elävän valkoisen vangin heidän maahansa. Tunsin heti helpotusta, vaikka olinkin niin jäykistynyt ja avuton, etten kyennyt nousemaan istuallenikaan, vaan olin pakotettu makaamaan edelleenkin kanootin pohjalla muiden veneessäolijain potkittavana, poljettavana ja syleksittävänä.
Koko päivän meloivat miehet virtaa ylös ja yön vietimme sen rannalla, jolloin kanootit vedettiin maalle. Ollen iloissaan tietäessään pääsevänsä pian kotiinsa tanssivat balabalaiset suurien tulien ympärillä melkein koko yön, huolimatta päivän kuluessa sattuneista ikävyyksistä. Kuumeisesta mielestäni näyttivät he jonkun tuomitun sielun tuskista nauttivalta paholaisjoukolta.
Seuraavana aamuna lähdimme jälleen varhain liikkeelle. Noin kahdeksan aikana, päättäen auringosta, kuulin veden pauhinaa, ja pian sen jälkeen käännettiin kanootit maihin. Kaikki miehet menivät rannalle ja kiskottuaan kuorta puista alkoivat he punoa siitä nuoraa. Heidän puheestaan ymmärsin saapuneemme joillekin putouksille, joita ylös kanootit oli vedettävä.