Seuraavana aamuna tuli pelastajani päällikkö luokseni ja istuuduttuaan sanoi hän viitaten itseensä: "Hatibu, hatibu", tahtoen luultavasti ilmaista minulle nimensä ja kuulla, miksi minua sanottiin.
Vastasin "Frank", sillä olin niin tottunut tuohon villien isäntieni käyttämään nimeen, että olin melkein unhottanut sukunimeni. Hatibu nauroi niin, että hampaat näkyivät. Taputtaen päätäni ja viitaten, että menisin jälleen nukkumaan, sanoi hän: "Näyt tarvitsevan vielä lepoa." Sitten hän poistui sulkien mentyään majan oviaukon jonkunlaisella ruohoista valmistetulla matolla, jottei päivänvalo häiritsisi untani.
En voinut nukkua, vaan makailin ainoastaan mukavalla vuoteellani arvaillen, missä olin ja oliko mahdollista, että lopultakin olin pääsemäisilläni pois Afrikasta. Keitä olivatkaan nuo miehet, jotka kohtelivat minua niin hellästi? Koska heillä oli eurooppalaiset vaatteet, pyssyjä ja ruutia, olivat he varmasti liikeyhteydessä rannikon kanssa, ja tuo tuntemani välinpitämätön toivottomuus muuttui kiihkeäksi toivoksi.
Makasin niin kauan aikaa ja aloin jo luulla kaikkea tätä suloiseksi uneksi, josta minun pian olisi pakko herätä vanhaan kovaan orjuuteeni, kun oviverho vedettiin syrjään ja Hatibu tuli majaan tuoden minulle saviruukullisen paistettua lihaa ja riisiä ja käskien viittauksella minun nousta syömään. Siihen ei minua tarvittukaan kahdesti käskeä, ja hetken kuluttua tunsin jo olevani niin voimissani, että halusin nousta ja lähteä katsomaan ympäristöä.
Heti kun Hatibu huomasi tarkoitukseni, aukaisi hän erään nurkassa olevan kääryn tuoden sieltä minulle pari paksua pitkulaista puupalikkaa, joiden toiselle puolelle oli kumpaankin pystytetty ohut puikko. Otettuani ne käsiini tarkastelin niitä, mutta en voinut ymmärtää, mihin niitä käytettiin. Hatibu hymyili ja otettuaan ne minulta asetti hän ne maahan eteensä. Sitten nousi hän niille seisomaan ja puristettuaan puikon ison ja etuvarpaan väliin käveli hän niillä majan lattian poikki monta kertaa. Lopetettuaan ilmaisi hän viittauksella antavansa ne minulle.
Koetin seurata hänen esimerkkiään, mutta en onnistunut ja hyvän seuralaiseni suureksi suruksi oli minun pakko lähteä majasta paljain jaloin. Tultuani ulkopuolelle huomasin olevani noin neljäkymmentä majaa sisältävän ympyrän muotoon rakennetun pienen kylän keskellä. Läheisyydessäni oli avoin katos, jossa oli muutamia tavaramyttyjä ja viitisenkolmatta suurta norsun torahammasta. Toiset miehistä, joita oli paljon, keittivät, toiset tupakoivat ja juttelivat, mutta muutamat, jotka näyttivät aivan erilaisilta kuin uudet ystäväni, olivat kyyristyneet erääseen nurkkaan parin suuren torahampaan viereen.
Menin katsomaan heitä siinä toivossa, että joku heistä kuuluisi johonkin niistä heimoista, joiden keskuudessa olin viettänyt niin monta vaikeata päivää. Mutta puhutellessani heitä eivät he ymmärtäneet sanaakaan. Hatibu tuli luokseni ja kuunteli hyvin tarkkaavaisesti tuloksettomia yrityksiäni päästä keskustelun alkuun noiden miesten kanssa ja rupesi sitten juttelemaan minulle kokonaan toisenlaisella murteella. Koska en voinut ymmärtää sanaakaan hänen puheestaan, lopetti hän pian ja rupesi hieromaan kauppaa miesten kanssa heidän omistamastaan norsunluusta.
Hämmästyin nähdessäni heidän myyvän nuo molemmat torahampaat, joista kumpainenkin painoi vähintäin seitsemänkymmentä naulaa, neljästä kuparisesta rannerenkaasta ja kourallisesta lasihelmiä, näyttäen olevan hyvin tyytyväiset kauppaansa. Heti kun Hatibu oli lopettanut kaupan, viittasi hän hampaihin ja nosti toisen kätensä ylös koettaen saada minut ymmärtämään, että hän saatuaan vielä kymmenen tuollaista hammasta aikoi heti poistua tästä paikasta. Viitaten aurinkoon ja nostaen kätensä sai hän minut käsittämään, että kahdentoista vuorokauden kuluttua saavumme sitten erääseen Nyangwe-nimiseen paikkaan, jossa on paljon aasialaisia ja jossa eräs Hamees ibu Sayf ottaa minut hoitoonsa.
Tulin hyvin iloiseksi kuultuani sen ja odotin kärsimättömästi, milloin tuo norsunluumäärä saataisiin kokoon. Mutta kun kului joskus montakin päivää varastomme lisääntymättä, rupesin kehoittamaan Hatibuta, jonka puhetta vähitellen aloin ymmärtää, lähtemään heti. Mutta hän kertoi saaneensa käskyn tuoda niin ja niin paljon norsunluuta eikä mitenkään palata ilman tuota määrää, jolleivät hänen vaihtotavaransa loppuisi, ja hän ei sanonut missään tapauksessa uskaltavansa olla tottelematon isännälleen. Vihdoin tuli muutamia alkuasukkaita leiriin tuoden mukanaan pari hammasta ja ilmoituksen, että eräässä parin päivänmatkan päässä olevassa kylässä oli sellaisia suuri varasto, jonka Hatibu, lähettämällä miehiä sitä noutamaan, luultavasti saisi helposti ostetuksi.
Hatibu päätti lähteä sinne itse parinkymmenen miehen kanssa, jättäen loput vartioimaan leiriä ja sinne kokoamaansa norsunluuta. Koska kykenin jo kävelemään kuten ennenkin, läksin hänen ehdotuksestaan mukaan. Myötämme ottamamme tavarat eivät vieneet paljon tilaa, sillä lukuunottamatta miesten makuuverkkoja ja keittiöastioita oli meillä vain laatikollinen kuparirannerenkaita ja toinen helmiä. Hatibu otti sitäpaitsi palasen punaista villakangasta lahjoittaakseen sen matkamme päämääränä olevan kylän päällikölle.