Tässä täytyi Chactasin keskeyttää kertomuksensa. Muistojen valtava virta syöksyi hänen sieluunsa. Hänen sammuneihin silmiinsä nousi kyyneleitä, jotka alkoivat valua hänen ryppyisille poskilleen. Kaksi sielun syvyyksiin kätkeytynyttä lähdettä puhkesi, uurtaen itselleen tien hänen kalvailla kasvoillaan.
— Voi, poikani, — sanoi hän viimein, — sinä näet, olenko minä älykäs, vaikka minua sellaisena pidetään. Ihmiset, jotka eivät näe, voivat sentään vielä itkeä.
Ja sitten jatkoi hän kertomustaan.
* * * * *
— Useita päiviä kului. Päällikön tytär tuli joka ilta luokseni ja keskusteli kanssani. Uni pakeni silmistäni, ja Atala oli aina mielessäni.
Seitsemäntenätoista matkapäivänä, kun ilta lähestyi vedenpinnan yläpuolella liitelevine korentoineen, olimme saapuneet Alachuan suurelle ruohoaavikolle. Tätä aavikkoa ympäröi kalliot, jotka toinen toistaan korkeammalle kohoten kannattivat huimaavassa, pilviä tavoittelevassa korkeudessa kokospalmu-, sitruunapuu-, nagnolia- ja tammiryhmiä.
Päällikkö kajahutti tervetuliaishuudon, ja joukko leiriytyi erään vuoren juurelle. Minut vietiin hiukan syrjään, pienen lammen rannalle, jommoisia Floridassa on kovin runsaasti, ja sidottiin puuhun kiinni, erään sotilaan jäädessä kärsimättömänä viereeni vartioimaan.
Montakaan minuuttia ei ollut ennättänyt kulua, kun Atala jo näyttäytyi puiden suojissa lammikon luona:
— Metsästäjä, — sanoi hän muskogisankarille, — jos mielesi tekee hirvenajoon, jään minä tänne vankia vartioimaan.
Sotilas hypähti ilosta, kuultuaan päällikön tyttären sanat, ja pian oli hän kadonnut aavikolle.