— Oli aika, — vastasin, — jolloin äitini kantoi minua hartioillaan majavannahassa. Isälläni oli myös kaunis vigvaminsa, ja hänen kauriinsa sammuttivat janonsa tuhansista lorisevista puroista. Mutta nyt samoilen minä ilman isänmaata. Kun minua ei enää ole olemassa, ei kukaan sirottele ruohoa haudalleni kärpästen pelotteeksi. Kukaan ei välitä onnettoman muukalaisen ruumiista.
Nämä sanat liikuttivat Atalaa. Hän vuodatti kyyneliä virtana.
— Voi, jatkoin minä innostuneena, — jospa sinä tuntisit samaa kuin minäkin! Eikö erämaa ole vapaa? Eikö metsissä ole piilopaikkoja, joihin voimme kätkeytyä? Paljonko majojen lapset tarvitsevat, ollakseen onnelliset! Oi, sinä ihana tyttö! Oi, sinä minun rakastettuni, uskallatko lähteä kanssani?
Niin minä puhuin, ja Atala vastasi hellästi:
— Nuori ystäväni, sinä olet oppinut puhumaan valkoihoisten tavoin.
Sinun on helppo houkutella intiaanityttö-raukkaa.
— Mitä? huudahdin minä. — Sanotko sinä minua ystäväksesi? Voi, jos halpa orja uskaltaisi…
— No? sanoi hän, kumartuen puoleeni, — jos halpa orja uskaltaisi…?
— Uskaltaisi pyytää sinua suudelmalla vahvistamaan uskollisuutesi.
Atala täytti pyyntöni. Niinkuin nuori kauris imeytyy kiinni ruusuköynnöksen kukkasiin niitä vuorenrinteeltä tavoittaessaan, niin kiinnyin minäkin rakastettuni huuliin.
* * * * *