"Kuka antaa takaisin jasmineihin punotun pesäni? Ja aavikoitteni
aurinko, missä se on?"
Onnellinen se, ken ei ole nähnyt savua vierasten pidoista,
vaan rauhassa isänsä majan edessä istuu!
Pitkien hetkien ja vaivalloisen matkan jälkeen pysähtyy
pakolainen. Hän näkee kattoja ihmisasunnoista, mutta ei
tiedä kuhunka päänsä kallistaisi.
Pakolainen kolkuttaa ovelle, ripustaa jousensa seinälle ja anoo vierasvaraisuutta. Isäntä viittaa kädellään, ja pakolainen ottaa jousensa ja palaa erämaahan.
Onnellinen se, ken ei ole nähnyt savua vierasten pidoista, vaan rauhassa isänsä majan edessä istuu!
Ihanan lieden ääressä kerrotut tarut, sydänsalaisuudet, arkielämän rakkaat askareet ja tarpeet, te tyydytätte sitä, joka ei ole kodistaan luopunut.
Hänet haudataan kotomultaan, auringon laskiessa, ystävien
itkiessä ja hartaitten rukousten täyttäessä ilman.
Onnellinen se, ken ei koskaan ole nähnyt savua vierasten
pidoista, vaan rauhassa isänsä majan edessä istuu.
Niin lauloi Atala, ja vain aaltojen kumma lorina venheen keulassa häiritsi hänen valitustansa. Parisen kertaa vastasi yhä heikentyvä kaiku hänen lauluunsa. Saatoimme kuvitella, että siellä jossain oli rakastuneen, muinoin onnettomuudesta kärsineen pariskunnan henget, joita kiehtovat säveleet houkuttelivat ja saattoivat huokaamaan jokaisen säveleen jälkeen.
Yksinäisyys, alituinen yhdessä olo ja itse onnettomuus kiihdyttivät joka hetki rakkauttamme. Atalan vastustuskyky alkoi horjua. Hän rukoili yhä innokkaammin ja useammin äitiään, jonka vihastunutta haamua hän tahtoi lepyttää. Toisinaan kysyi hän, kuulinko minä valittavaa ääntä ja näinkö liekkejä nousevan maasta.