Suuri henki kätki vuoret synkkään pimeyteen. Myrskyn ulvonta, puitten rätinä, petojen kiljunta, tulipalon pauke, ukkosen herkeämätön jyrinä ja sammuvien salamoitten sähinä vedessä yhtyivät hirvittäväksi meluksi.
Suuri henki olkoon todistajani! Noina hetkinä näin vain Atalan, ajattelin vain häntä.
Olin onnistunut löytämään suojapaikan käyristyneen koivun alta. Istuin siinä, pitäen rakastettuani polvellani ja lämmittäen käsissäni hänen paljaita jalkojaan. Olin onnellisempi kuin vastanainut äiti, joka povensa alla tuntee lapsen ensi liikkeet.
Kuuntelimme myrskyn pauhua. Äkkiä tunsin kyyneleen putoavan rinnalleni
Atalan silmästä.
— Sydänmyrsky, — ajattelin itsekseni. — Ja tämäkö on sadepisarasi?
Sitten syleilin hellästi lemmittyäni ja sanoin:
— Atala, sinulla on jotakin sydämelläsi. Sano, rakkaani, mitä se on?
Paljasta sielusi, se tuottaa huojennusta. Ilmaise sydänsalaisuutesi,
jonka niin itsepintaisesti olet minulta kätkenyt! Minä ymmärrän!
Sinulla on koti-ikävä!
Hän vastasi:
— Hullutusta! Kuinka minulla olisi koti-ikävä, kun isäni ei ole palmujen maasta!
— Kuinka? ihmettelin minä. — Eikö sinun isäsi ole palmujen maasta?
Kuka sinut sitten on tähän maailmaan lähettänyt?