"Atala" tarjosi mitä oli odotettu ja kaivattu. Se siirsi ihmiset järkeilemään runouden keinotekoisista lehdoista ja ikävystyttävän yksitoikkoisilta lakeuksilta Amerikan karuihin aarniometsiin. Siinä jouduttiin kosketukseen mielikuvituksen ja runollisuuden, polttavien tunteitten, sykkivien suonien ja hentomielisyyden kyynelten kanssa — sanalla sanoen: vapaan, karun luonnon ja ihmisten kanssa, jotka uskalsivat nauraa ja itkeä, vaikkakin kyyneleet toisinaan olivat ylen runsaat.
Chateaubriand'illa oli syvempikin tarkoitus kuin vain tarjota nautintoa lukijan tunteille. "Atala" on ensimäinen rengas suuremmassa "Genie de Christianisme"-teoksessa, jolla runoilija alotti taistelun katoollisen uskon puolesta. Hirmuvalta oli tuhonnut kristinuskon, ja Notre Dame-kirkon pääalttarilla oli tanssiva ja remuava roskajoukko kunnioittanut erästä oopperatanssijatarta korkeimman järjen esikuvana, josta olisi tuleva uudestisyntyvän Ranskan ainoa Jumala. Hirmuvallan jälkeen avattiin tosin kirkkojen ovet jälleen, mutta ajan tapa vaati asettumaan epäilevälle, välinpitämättömälle kannalle. Chateaubriand tahtoi lietsoa uutta virikettä tuohon veltostuneeseen uskonnolliseen tunteeseen, osoittamalla mitä kauneusarvoja kristinoppi ja etenkin katoolinen oppi itsessään kätki.
Ranskasta levisi "Atala" yli koko sivistyneen maailman, ja se on käännetty likipitäen kaikille kielille. Ja huolimatta siitä, että toista sataa vuotta on jo kulunut — verrattain pitkä aika kirjateokselle — ilmestyy "Atalasta" yhä uusia ja uusia painoksia.
Teoksen ikuinen nuoruus ei riipu sen kristillis-ystävällisestä tarkotusperästä — sen liiallinen tunnepuolen painostaminen vaikuttaa meistä "myöhemmän ajan lapsista" kuvitellulta ja lapselliselta — vaan runollisuudelta, jota ilmenee etenkin suuremmoisissa Amerikan aarniometsäkuvauksissa.
Chateaubriand kuoli 4 p:nä heinäkuuta v. 1848 ja haudattiin oman toivomuksensa mukaan Grand-Bén saarelle, lähelle Saint Maloa.
ATALA
Esipuhe.
Ranska omisti ennen muinoin Pohjois-Amerikassa suunnattomia maa-alueita, jotka ulottuivat Labradorista aina Floridaan saakka ja Atlantin rannoilta vuoririkkaan Kanadan äärimmäisille järville.
Neljä suurta jokea, joitten lähteet sijaitsivat samassa vuoristossa, jakoivat tämän laajan alueen: Sant Lorenzo-joki, joka katoaa itään ja laskee saman nimiseen lahteen, Länsi-joki, joka laskee vetensä tuntemattomaan mereen, Bourbon-joki, joka virtaa etelästä pohjoiseen ja laskee Hudsonin lahteen, sekä Meschacebe, — Missisippin oikea nimi — joka laskee Meksikon lahteen.
Viimemainittu mahtava, puolituhatpeninkulmainen joki hedelmöittää ihanata maa-aluetta, jota Yhdysvaltojen asukkaat nimittävät Uudeksi Edeniksi ja jolle ranskalaiset ovat antaneet pehmeälle kajahtavan nimen Louisiana. Tuhannet muut joet, Missiouri, Illinois, Akanza, Ohio, Wabache, Tennessee juoksuttavat veronalaisten alamaisten tavoin mikä samean mikä kirkkaan vetensä Meschacebeen.